Ero sivun ”Aapeli Saarisalon UT” versioiden välillä

Nykyinen versio 20. tammikuuta 2011 kello 16.46

Aapeli Saarisalon Uuden Testamentin johdantotekstit

Evankeliumi Matteuksen mukaan

Matteuksen evankelio muodostaa luontevan siirtymisen Vanhasta Testamentista Uuteen. Matteus tahtoo osoittaa juutalaisille, että Jeesus Kristus on profeettain lupaama Messias, lain ja profeettain täyttymys. Evankelio on luultavasti kirjoitettu vuosina 60-70 jKr. Eräistä kohdista voidaan päätellä, ettei Jerusalemin hävitys ole vielä tapahtunut. Vanhin perimätieto sovittaa sen aikaan, jolloin Pietari ja Paavali julistivat hyvää sanomaa Roomassa. Kirjoituspaikka on tuntematon, mutta evankelio on levinnyt yleisesti heti kirjoittamisensa jälkeen, koska sen tunsivat kaukana toisistaan sijaitsevilla paikkakunnilla toimineet kirjoittajat. Matteus kirjoitti juutalaiskristityille, minkä vuoksi hän erityisesti kiinnitti huomiota Messias-ennustusten täyttymiseen Jeesuksessa, Daavidin pojassa, joka täytti lain ja profeetat. Tekijä on hyvin perehtynyt Vanhaan Testamenttiin, johon hän viittaa 65 kertaa, 43 kertaa sanasta sanaan. Kaksitoista kertaa hän erityisen painokkaasti mainitsee Jeesuksen elämän tärkeistä vaiheista puhuessaan, että ennustukset ovat Jeesuksessa täyttyneet. Evankeliossa Jeesus itse viittaa Vanhaan Testamenttiin 34 kertaa. Matteus teroittaa voimakkaasti Jeesuksen uskollisuutta isiltä peritylle laille ja kansaansa kohtaan. Hän esittää Jeesuksen uuden valtakunnan, taivasten valtakunnan Kuninkaana. Matteuksen tapana on yhdistää pitkiä puhejaksoja, esim. Vuorisaarna (luvut 5-7), opetuslasten lähettäminen (10), vertauksia (13) sekä eskatologiset eli lopun aikaa käsittelevät puheet (24,25). Matteuksesta itsestään tiedämme sangen vähän. Hänen toinen nimensä oli Leevi ja hän oli Alfeuksen poika. Matteus oli veronkantaja, publikaani, eli veronvuokraaja, joka oli Herodes Antipaan palveluksessa Kapernaumissa. Tässä kaupungissa oleskellessaan Jeesus varmaan oli huomannut hänessä jotakin, joka teki hänet sopivaksi tulemaan apostoliksi. Virkamiehenä Matteus todennäköisesti osasi maan kielen, aramean, lisäksi myös Rooman itäisillä alueilla käytettyä hallintokieltä, kreikkaa. Ks. myös alaviittaa Mt. 13:52. Matteuksen evankelio voidaan jakaa viiteen jaksoon: 1) Jeesuksen lapsuus ja valmistusaika (1:1-4:11), 2) toiminta Galileassa (4:12-18:35), 3) vaikutus Pereassa (19-20), 4) vaikutus Jerusalemissa (21-25), 5) kärsimys, kuolema ja nousemus (26-28).

Evankeliumi Markuksen mukaan

Toisen evankelion kirjoittaja Markus, täydelliseltä nimeltään Johannes Markus, oli erään Uudessa Testamentissa mainitun Marian poika ja Barnabaan (Paavalin työtoverin) serkku. Markus oli Paavalin mukana ensimäisellä lähetysmatkalla. Myöhemmin hän oli paljon Pietarin seurassa ja hänen evankelionsa katsotaan heijastavan Pietarin opetuksia. Perimätiedon mukaan Markus oli se nuorukainen, josta Mk. 14:51, 52 kertoo. Markuksen evankelio on evankelioista lyhyin, mutta vaikka monet kertomukset (esim. kiusaus) esitetään lyhyemmin kuin muissa, ei se silti yleensä ole muita keskitetympi, vaan kertoo paljon yksityiskohtia. Esitys on vauhdikasta kuvausta osoittaen Markuksen kertojataitoa ja Pietarin vilkkautta. Jeesuksen töitä pidetään esillä, puheet ovat jääneet syrjään, ja Hänet esitellään Jumalan Poikana, voittavana Vapahtajana. Pietaria koskevat asiat esiintyvät tarkemmin kuin muissa (esim. kieltäminen), ja toiselta puolen häntä kiittävistä seikoista vaietaan. Markus on laatinut kirjoituksensa muista evankelioista riippumatta ja tarkoitti sen erityisesti pakanakristityille, koska hän selittää juutalaisia tapoja sekä arameankielisiä sanoja. Perimätiedon ja nykyisenkin käsityksen mukaan evankelio on kirjoitettu Roomassa juuri ennen tai heti jälkeen Pietarin kuoleman, ts. noin 65-68 jKr. Evankelio voidaan jakaa kolmeen jaksoon: johdantoon (1:1-13), kuvaukseen Jeesuksen toiminnasta Galileassa ja sen lähialueilla ( 1:14-9:50) ja Jeesuksen vaellukseen Jerusalemiin, missä Häntä odotti kärsiminen, kuolema ja nousemus (10-16). Markukselle luonteenomaisena voidaan pitää sanaa "heti", joka kuvaa kerronnan reippautta ja joka esiintyy evankeliossa noin 40 kertaa (lähes puolet koko Uuden Testamentin "heti"-sanoista). Jo ensimäisessä luvussa Mk. käyttää kaksitoista kertaa tätä sanaa. Markuksen evankelio on tosin lyhyt, mutta viimeisin tutkimus on kallistumassa siihen näkemykseen, ettei sen silti tarvitse olla evankelioista vanhin. Esimerkiksi Jerusalemissa on hiljattain tehty perusteellista evankeliotutkimustyötä, jossa on tultu siihen näkemykseen, että Markus ei ole vanhin evankelio.

Evankeliumi Luukkaan mukaan

Evankelista Luukas mainitaan Uudessa Testamentissa kolmesti: Kol. 4:14, 2 Tim. 4:11, Filem. 24. Luukas ei mainitse itseään evankeliossaan eikä Apostolien Teoissa, joka myös on hänen kirjoittamansa. Paavali nimitti Luukasta "rakkaaksi lääkäriksi", ja Luukas oli hänen työtoverinsa. Luukaan kotipaikaksi on arveltu Antiokiaa. Antiokiassa hän lienee myös tutustunut Paavaliin, jonka matkoista kirjoittaessaan hän usein käyttää me-muotoa. Luukas korostaa Jeesusta syntisten Vapahtajana, ilosanoman kuulumista kaikille, niin juutalaisille kuin pakanillekin. Luukaalle luonteenomaisia ovat esimerkiksi kertomukset laupiaasta samarialaisesta, tuhlaajapojasta ja Sakkeuksesta. Luukas on saanut paljon vaikutuksia Paavalilta. Hän kirjoittaa usein niin, että lukijan mieleen tulee Paavalin suuri perusajatus, Kristuksen ansaitsematon armo, joka ei tee erotusta juutalaisen ja pakanan välillä. Sanat "armo, Vapahtaja, pelastus, evankelio" ym. esiintyvät Luukaalla useammin kuin toisilla evankelistoilla. Usein Luukas korostaa erikoisesti sellaista, mikä koskee pakania. Mielellään hän myös esittää sellaisia ihmisiä, joista selvästi huomaa, ettei heidän pelastuksensa perustu heidän omaan ansioonsa. Myös rukouksella on Luukaan evankeliossa huomattava sija. Kristillisen rukouksen voima oli varmaan tehnyt syvän vaikutuksen tähän entiseen pakanaan, joka oli huomannut, kuinka turhaa oli rukoilla pakanain epäjumalia. Myös Pyhällä Hengellä on tässä evankeliossa huomattava sija. Luukaan evankelio voidaan jakaa neljään jaksoon: 1) esipuhe ja esihistoria (1:1 - 4:13), 2) Jeesuksen vaikutus Galileassa ja sen ympäristössä (4:14-9:50), 3) suuri matkakertomus eli samarialaisjakso (9:51-19:27), 4) Juudea-jakso (18:31-24:53). Evankelistain joukossa Luukas on historioitsija, ja kirjakielen taitajana hän on Uuden Testamentin kirjailijain ensimäisiä.

Evankeliumi Johanneksen mukaan

Johanneksen evankelio on alkukirkon yleisen perimätiedon mukaan apostoli Johanneksen kirjoittama, joskaan tässä samoin kuin muissakaan evankelioissa ei mainita kirjoittajan nimeä. Teos on epäilemättä Jeesuksen opetuslapsen, silminnäkijän ja juutalaisen tekijän tuotetta. Johannes on kirjoittanut tämän evankelion noin vuonna 90 jKr., ja sen syntypaikkana pidetään Efesoa. Evankelion tarkoitus on sanottu Jh. 20:31:ssa: "Nämä ovat kirjoitetut, että uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja jotta teillä uskovina olisi elämä Hänen nimessään." Johannes tahtoo siis osoittaa, että Jeesus oli Jumalan lähettämä ja että Hän on Jumalan Poika, ja tältä pohjalta syntyy elävä hengellinen yhteys Jumalan ja ihmisen välille. Hänen kirjassaan on enemmän omakohtaisia yksityiskohtia kuin missään muussa evankeliossa, ja hän on tarkasti selvillä Jeesuksen ajan maantiedosta, historiasta ja juutalaisten tavoista. Johannes oli galilealaisen kalastajan Sepeteuksen poika. Hänen äitinsä oli Salome, Messiaan valtakunnan valtaama nainen (vrt. Mt. 20:23), ja veljensä Jaako "vanhempi". Kirjoittaessaan evankeliotaan Johannes tunsi varmasti vanhemmat evankeliot. Siitä syystä hän ei pitänyt tarpeellisena toistaa sitä, mitä muut olivat jo kirjoittaneet. Vain muutamia kertoja hän puhuu samoista tapauksista. Johannes kirjoitti vain siitä, minkä hän itse oli omin silmin nähnyt. Johanneksen evankelio voidaan jakaa viiteen jaksoon: 1) johdanto (1:1-18), 2) Jeesuksen vaikutus (1:19-12:50), 3) Jeesuksen puhe opetuslapsilleen (13-16), 4) ylimmäispapillinen rukous (17), 5) Jeesuksen kärsiminen, kuolema ja nousemus (18-21). Johanneksen tyylille luonteenomaisia ovat vertauskuvalliset vastakohtaparit: valo-pimeys, elämä-kuolema, usko-epäusko ym. Vanhin tunnettu Uuden Testamentin käsikirjoitus on Johanneksen evankelion papyruskatkelma, joka on löydetty Egyptistä ja kirjoitettu toisen vuosisadan alussa.

Apostolien teot

Apostolien Tekojen tarkoituksena on esittää, miten Pyhä Henki Jeesuksen kuoleman ja nousemuksen jälkeen apostolien toiminnan välityksellä perusti kristillisen seurakunnan pakanamailmaan. Teoksen alussa on Pietarin toiminta enemmän esillä, myöhemmin Paavalin, mutta usein esiintyy toimivana koko apostolijoukko. Kirja on osoitettu Teofilus-nimiselle henkilölle, joka luultavasti on saanut kristinuskon opetusta, onpa ehkä jo kääntynyt kristityksi. Teofilus oli luultavasti korkeassa asemassa. Kirjoittaja viittaa edelliseen laatimaansa teokseen, joka selvästi oli Luukaan evankelio, koska sekin on osoitettu Teofilukselle ja käsittää kertomuksen Jeesuksen elämästä ja opista aina taivaaseen astumiseen saakka sekä kiinnittää erityistä huomiota Jeesuksen toiminnan yleismailmalliseen laatuun. Kirjoittaja ei mainitse nimeään kummassakaan teoksessa, mutta käyttää usein monikkomuotoa "me" kertoessaan Paavalin matkoista. Tästä käy ilmi, että hän kuului Paavalin seuralaisiin. Kirjoittaja antaakin melko yksityiskohtaisia tietoja matkoistaan apostolien seurassa, ja arkeologisissa tutkimuksissa on näitten tietojen todettu vastaavan tarkkaan sen ajan oloja. On arveltu Apostolien tekojen tulleen kirjoitetuksi 60- tai 70-luvulla jKr. Kirjoitustapa on vilkasta, ja teoksen kieli, kuten Luukaan evankeliossakin, on Uuden Testamentin puhtainta. Teos voidaan jakaa kahteen pääjaksoon: 1) luvut 1-12, joissa päähenkilönä on Pietari ja joissa johdannon jälkeen kerrotaan helluntaista sekä evankelion leviämisestä Jerusalemista aina Syyrian Antiokiaan, sekä 2) luvut 13-28, joissa pääaiheena on Paavali Tarsolainen ja hänen lähetysmatkansa Vähässä Aasiassa ja Euroopassa aina Roomaan asti. Apostolien tekojen kuvaamat tapahtumat ulottuvat noin kolmen vuosikymmenen ajalle. Eräitten laskelmien mukaan Paavali kulki lähetyssaarnaajana maitse ja meritse yhteensä noin 25 000 kilometriä. Apostolien tekojen kirja kuvaa, kuinka kristinuskosta ei tullut paikallista juutalaista lahkoa, vaan se levisi Paavalin ja hänen työtoveriensa vaikutuksesta ympäri mailmaa.

Kirje roomalaisille

Roomalaiskirje on ensimäisenä Paavalin kirjeistä Uudessa Testamentissa. Aikajärjestyksessä se on vasta kuudes, mutta sisällöltään ja merkitykseltään se on Paavalin tärkein kirje. Sen kirjoitusaika selviää sekä kirjeestä itsestään että vertaamalla sitä muihin Uuden Testamentin kohtiin. Kirje on kirjoitettu Korintossa 55 - 56 jKr. Sen vei Roomaan Kenkrean seurakunnan palvelijatar Foibe (Room. 16:1). Apostolilla oli Roomassa paljo ystäviä, ja pakanain apostolina hän huolehti siitäkin seurakunnasta, vaikkei ollut silloin vielä siellä käynyt. Kirjeen johtolauseena ovat ensimäisen luvun jakeiden 16 ja 17 sanat. Näyttää siltä kuin Paavali olisi kirjeessään tahtonut esittää lyhyen tiivistelmän koko kristillisestä ja evankelisesta opista. Roomalaiskirjeessä on kaksi pääjaksoa: 1) Opettava osa (1 - 11), jossa johdannon (1:1 - 17) jälkeen puhutaan pakanain ja juutalaisten tuomiosta (1:18 - 3:20), vanhurskauttamisesta uskon kautta (3:21 - 5:21), pyhityksestä (6 - 8) sekä kirjan ytimenä kolme lukua lsraelin hylkäyksestä ja tulevasta siunauksesta (9 - 11). 2) Kehoittava osa (12 - 16), joka käsittelee kristillistä elämää ja sen käytännöllistä puolta uskon kannalta (12:1 - 15:13) ja päättyy matkasuunnitelmiin ja tervehdyksiin (15:14 - 16:27).

Ensimmäinen kirje korinttilaisille

Ensimäisen Korinttolaiskirjeen Paavali kirjoitti oleskellessaan Efesossa (1 Kor. 16:8, 9, 19, Apt. 19) luultavasti vuonna 55 jKr. Paavalilla oli paljon huolta vain muutamia vuosia varhemmin perustamastaan Korinton seurakunnasta. Korinttolaiset olivat kirjeellisesti kysyneet häneltä neuvoja avioasioista ja siveellisen elämän puhtaudesta, ja hän oli vastannut (1 Kor. 5:9), mutta tämä kirje ei ole säilynyt luettavaksemme. Ensimäinen Korinttolaiskirje on huolellisesti kirjoitettu, ja siinä yhtyy selvään opinasiain käsittelyyn taitava seurakunnan kysymysten tutkistelu. Kaikki kirjeen käsittelemät asiat liittyvät kristityn käytökseen. Vieläpä kuolleista nousemista koskevat suuret salaisuudet on johdettu koskemaan samaa aihetta (1 Kor. 15:58).

Kirje voidaan jakaa seuraaviin jaksoihin: 1) Apostoli taistelee seurakunnan puoluehajaannusta vastaan (luvut 1 - 4), 2) evankelion vaatimus seurakunnan sisäiseen puhtauteen nähden (5 - 10), 3) keskustelua jumalanpalvelusoloista (11 - 14) ja 4) opillisista erheistä sekä kirjeen loppu (15 - 16).

Toinen kirje korinttilaisille

Toisen kirjeensä Korinttoon Paavali kirjoitti Makedoniasta (2:13, 7:5, 9:2,4) pian Efesosta lähdettyään (Apt. 20:18-21), siis noin kesällä 56 jKr. Kirjeestä ilmenee apostolin syvä levottomuus siitä, etteivät korinttolaiset vain vilpistelisi hänelle, ja suuri sielun tuska heidän hengellisistä vaaroistaan. Kirje on hyvin persoonallinen ja suunnitelmaton. Se ilmaisee enemmän kuin mikään muu hänen kirjeistään kirjoittajansa mielentilaa ja sisäistä elämää muodollisestikin erittäin loistavissa ja kaunopuheisen hehkuvissa kappaleissa. Paavali oli huolissaan siitä, pysyvätkö seurakunnat uskossa lujina lainopettajia vastaan, ja samalla häntä murehuttaa juutalaisten ja juutalaiskristittyjen epäluuloisuus ja epäluottamus. Näitä lainkiivailijoita vastaan Paavalin täytyi puolustaa apostolinarvoaan. Kirjeessä on seuraavat jaksot: 1) Paavalin esitys uuden liiton virasta ja sen puolustus (luvut 1-7), 2) keräys Jerusalemin kristittyjen auttamiseksi (8-9), 3) apostolin itsepuolustus vastustajia vastaan (10-13).

Kirje galatalaisille

Galatalaiskirje muistuttaa paljon Roomalaiskirjettä ja on luultavasti kirjoitettu talvella 57-58 jKr. apostolin kulkiessa Makedonian kautta Kreikkaan. Paavali oli perustanut eteläisen Galatian seurakunnat toisella lähetysmatkallaan noin v. 51 jKr. (Apt. 16:1, 6, ks. myös Apt. 13-14, 18:23). Hän oli käynyt toisen kerran heidän luonaan lähdettyään Antiokiasta 54 jKr. Hänen poistuttuaan farisealaispuolue ryhtyi taisteluun vaatien galatalaisia noudattamaan kaikkia juutalaisten lakimääräisiä tapoja. Sen tähden apostoli kirjoitti tämän kirjeensä, joka on muodostunut kristillisen vapauden peruskirjaksi. Kristillisen uskon historiassa tällä kirjeellä on ollut erittäin suuri merkitys. Kirje on tärkeä myös niitten yksityispiirteitten vuoksi, joita se mainitsee apostolin elämästä, koska nämä tiedot täydentävät Apostolien tekojen kertomuksia. Kirjeen osat ovat: 1) Johdanto, jossa Paavali selittää, että hän on saanut apostolinvirkansa Jumalalta ja että toiset apostolit ovat sen hyväksyneet (1:1-2:14), 2) kirjeen pääosa, jossa Paavali osoittaa ihmisen tulevan vanhurskaaksi vain uskosta Kristukseen, ilman lain tekoja (2:15-5:12), 3) Paavalin opetus, että vapaus laista ei ole samaa kuin hillittömyys, vaan se on elämää puhtaudessa ja pyhässä rakkaudessa, elämää "Hengessä", ei "lihassa" (5:13-6:10), 4) omakätisesti kirjoitettu loppu ja lyhyt katsaus kirjeen pääsisällykseen (6:11-18).

Kirje efesolaisille

Efesolaiskirje lienee kirjoitettu Paavalin ollessa Roomassa vankina, noin 61 jKr. Mahdollista on tosin, että se on kirjoitettu jo hänen ollessaan vankina Kesareassa. Kirjeessä ei ole paikallisten olojen pohdintaa (vrt. Korinttolaiskirjeet), vaan se sisältää kokonaan opillisten ja siveellisten kysymysten käsittelyä. Kuten kirje kolossalaisille, oli tämäkin lähetetty Tykikoksen mukana (6:21), ja kielen sekä ajatusten yhtäläisyydestä ilmenee, että kumpikin oli kirjoitettu samaan aikaan. Efesolaiskirjeessä pääasiana on seurakunta, joka merkitsee kaikkien pelastettujen joukkoa (kreik. ekkleesia), ja ajatus siirtyy ylöspäin Kristukseen, seurakunnan päähän. Efesolaiskirjeessä on seuraavat jaksot: 1) Jumalan lahjan suuruus Kristuksessa (luvut 1-3), jossa Paavali alkutervehdyksen (1:1, 2) jälkeen käsittelee Jumalan iankaikkista armopäätöstä (1:3-23) ja juutalaisten ja pakanain muodostaman seurakunnan taivaallista kutsumusta (luvut 2 ja 3), sekä 2) kristillistä vaellusta koskevia kehoituksia (4-6).

Kirje filippiläisille

Filippiläiskirjettä kirjoittaessaan Paavali oli vankina, ilmeisestikin Roomassa. Luultavasti kirje on kirjoitettu vankeusajan lopulla, 62 tai 63 jKr., koska Paavali oli ollut jonkin aikaa vankina (1:12) ja odotti vapautumistaan (1:25, 2:23s). Kirjeen varsinaisena tarkoituksena oli filippiläisten lahjasta kiittäminen, mutta Paavali käytti tilaisuutta samalla puhuakseen paimenena laumalleen. Niinpä kirjeestä ilmenee, millaista kristityn elämän tulisi olla. Sen perussävelenä soi: "Iloitkaa!" Kirjeen koko sisällys keskittyy Jeesukseen Kristukseen, minkä tähden sitä on nimitettykin Kristus-kirjeeksi. Kirjeessä on kaksi jaksoa: 1) "Minä iloitsen" (luvut 1-2) ja 2) "iloitkaa tekin" (3-4).

Kirje kolossalaisille

Kolossalaiskirje on kirjoitettu Paavalin vankeusaikana, luultavasti Roomasta hänen ensimäisenä vankeusvuotenaan. Näyttää ilmeiseltä, ettei hän itse koskaan ollut käynyt Kolossassa. Epafras, joka oli liittynyt Paavalin seuraan (1:8), oli kertonut seurakunnan tilasta, mikä oli aiheuttanut kirjeen kirjoittamisen. Sitä viemään lähetettiin Tykikos, jolla oli kirje myös Efesoon (Ef: 6:21). Hänen mukanaan kulki Onesimos vieden kirjettä entiselle isännälleen Filemonille, joka asui Kolossassa (Kol. 4:9). Kaikki nämä kirjeet on kirjoitettu noin vuonna 61 jKr. Efesolaiskirjeen kielessä ja ajatuksissa on paljon yhtäläistä Kolossalaiskirjeen kanssa. Kolossalaiskirjeessä Paavali tähdentää Jeesuksen erikoisasemaa suhteessaan Jumalaan, mailmaan ja seurakuntaan. Toisessa luvussa hän puhuu erittäin terävästi harhaopettajia vastaan osoittaen Jeesuksen ainoalaatuisuutta siinä, että uskovat ovat Hänessä täydellisiä, koska Hän on kertakaikkiaan voittanut heidän hengelliset vihollisensa. Yltiöaskeettisia oppeja Paavali vastusti kehoittamalla hengelliseen kilvoitukseen ja yhteiskunnallisen järjestyksen noudattamiseen. Kirjeen kaksi alkulukua ovat luonteeltaan opettavia, kaksi loppulukua taas kehoittavia. Kirje voidaan jakaa viiteen jaksoon: 1) johdanto (1:1-13), 2) opettava (1:14-2:3), 3) väittelevä (2:4-3:4), 4) kehoittava (3:5-4:6) sekä 5) henkilökohtainen jakso (4:7-19).

Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille

Paavali kirjoitti Tessalonikalaiskirjeet Korintosta vuonna 51 jKr. Ensimäinen kirje tessalonikalaisille on hänen varhaisin kirjeensä. Paavali viittaa oleskeluunsa heidän luonaan ja kertoo, että hän oli lähettänyt Timoteuksen Tessalonikaan rohkaisemaan kristittyjä vainoissa ja että Timoteus oli äskettäin palannut tuoden hyviä tietoja heidän lujuudestaan ja rohkeudestaan. Apt. 18:5 ilmaisee, että Silas ja Timoteus liittyivät Paavalin seuraan Korintossa, josta kirje siis kirjoitettiin. Ainoa oppikysymys tässä kirjeessä on Jeesuksen toinen tulemus. Tessalonikalaiskirjeet osoittavat, kuinka elävä Herran tulemuksen odotus oli ensimäisillä kristityillä (vrt. 1 Tess. 1:10). Sellainen sen tuleekin Jeesuksen sanojen mukaan (Lk. 12:36) aina olla Jumalan kansalla. Mutta näissä kirjeissä Paavali opettaa myös, kuinka meidän tulee odottaa Herraa: ei ylijännittyneinä, vaan uskollisesti täyttäessämme jokapäiväisen elämämme velvollisuuksia. Ensimäisen tessalonikalaiskirjeen kolme alkulukua ovat luonteeltaan henkilökohtaisia, kun taas kaksi loppulukua ovat luonteeltaan kehoittavia.

Toinen kirje tessalonikalaisille

Toinen kirje Tessalonikalaisille seurasi luultavasti edellistä hyvin pian, joten sekin lienee vuodelta 51 jKr. ja Korintosta kirjoitettu. Kirjeessä puhutaan laajasti Herran tulemuksesta ja siihen liittyvistä vääristä käsityksistä. Ensimäinen kirje puhuu enemmän Herran tulemuksen merkityksestä uskoville, mutta tämä uskomattomille. Näyttää siltä, että liikkeellä oli väärennettyjä Paavalin kirjeitä (2:2), ja siksi Paavali panee tähän oman nimikirjoituksensa (3:17). Kirje voidaan jakaa seuraaviin jaksoihin: 1) Alkutervehdys (1:1,2), 2) seurakunnan toivo ja sen täyttymiseen liittyvät tapahtumat (1:3-2:17), 3) kehoitus valmiuteen (3:1-15) sekä 4) lopputervehdys (3:16-18).

Ensimmäinen kirje Timoteukselle

Timoteus oli Paavalin tunnetuin apulainen. Paavali kohtasi hänet ensin Lystrassa ja voitti hänet Kristukselle (Apt. 16:1). Sen jälkeen Timoteus oli melkein jatkuvasti Paavalin matkakumppanina ja seurasi Paavalia myös tämän viimeisellä matkalla Jerusalemiin sekä oli hänen rinnallaan Rooman vankilassa. Vankeudesta vapauduttuaan Paavali kirjoitti kirjeen Timoteukselle (vuosina 62-64 jKr.). Jouduttuaan toistamiseen vankilaan Paavali kirjoitti Timoteukselle toisen kirjeen (vv. 64-67 jKr). Näitä ynnä kirjettä Titukselle on yhteisesti nimitetty paimen- eli pastoraalikirjeiksi, koska niissä annetaan neuvoja sielunpaimenelle. Kirkollisen perimätiedon mukaan Timoteus tuli Efeson kirkon piispaksi, vaikka tämä virka olikin nuorelle miehelle varsin vaativa. Hepr. 13:23 mainitsee hänen olleen vankinakin. Hän lienee ollut apostoli Johanneksen läheinen ystävä ja kärsinyt marttyyrikuoleman keisari Neron aikana. Ensimäisessä kirjeessään Timoteukselle Paavali neuvoo häntä vastustamaan harhaoppeja ja järjestämään seurakunnan hoitoa. Kirjeen kahdessa alkuluvussa kehoitetaan olemaan uskollinen evankelion terveelle opille ja annetaan määräyksiä oikeasta jumalanpalvelusjärjestyksestä. Loppuosassa kirjettä korostetaan Timoteuksen virkaa apostolin sijaisena ja sen oikeata hoitamista.

Toinen kirje Timoteukselle

Paavalin toinen kirje Timoteukselle on kirjoitettu Roomasta apostolin jouduttua uudestaan vangiksi 64 jKr. Se oli hänen viimeinen kirjeensä. Paavali puhuu itsestään vangittuna, syytettynä pahantekijänä, jolloin ystävistä monet olivat jättäneet hänet. Kirje rohkaisee Timoteusta työssä, mutta toisaalta kiiruhtaa häntä Roomaan tekemään joitakin palveluksia Paavalille. Toinen Timoteuskirje voidaan jakaa viiteen jaksoon: 1) alkutervehdys (1:1-5), 2) henkilökohtainen kehoitus Timoteukselle pysyä rohkeana ja uskollisena taistelussa evankelion puolesta (1:6-2:13), 3) kehoitus rohkeuteen ja tarmokkaaseen taisteluun valheenopettajia ja lisääntyvää luopumusta vastaan (2:14-4:8), 4) apostolin viimeiset toivomukset ja määräykset (4:9-18) sekä 5) lopputerveiset (4:19-22).

Kirje Titukselle

Titukselle Paavali kirjoitti kirjeensä kutakuinkin samoihin aikoihin kuin Timoteuksellekin (64-67 jKr.). Titus oli ollut Paavalin työtoveri ja hoitanut luottamustehtäviä. Kirjeen kirjoitusaikana hän oli Kreetassa seurakunnan hoitajana. Seurakunnassa oli alkanut esiintyä laiminlyöntejä. Kirjeen pääajatuksena on, että kaikkien Kristusta tunnustavien tulee käsittää hyvän vaelluksen ja hyvien töitten tärkeys.

Kirje alkaa terveisin (1:1-4), jonka jälkeen on kehoitus järjestää seurakuntaolot (1:5-16). Sitten Paavali korostaa voimakkaasti kristinuskon siveellistä luonnetta ja antaa määräyksiä seurakunnan jäsenten kohtelusta (2:1-10), muistuttaa Jumalan armon kasvattavasta tehtävästä (2:11-15). Kolmannessa luvussa Paavali antaa ohjeita suhteista ulkomailmaan (3: 1-7) sekä turhien oppiriitojen karttamisesta (3:8-11). Kirjeen lopussa on terveisiä (3:12-15).

Kirje Filemonille

Paavali kirjoitti Filemonille Roomasta noin vuonna 61 jKr. Filemonin talo oli seurakunnan kokoontumispaikkana ja Filemon itse oli tunnettu osoittamastaan rakkaudesta. Jopa Paavali nimittää häntä työtoverikseen. Koska Paavali ei ollut käynyt Kolossassa, jossa Filemon asui, he lienevät tavanneet Efesossa. Kirje johtuu siitä, että Filemonin orja Onesimos oli paennut Roomaan ja tullut siellä apostolin kautta kääntymykseen. Paavalin mielestä Onesimoksen tuli pyytää anteeksi isännältään, jonka ei liioin sopisi asettua vastaan. Kirje osoittaa Paavalin herkkyyttä ja hänen harrasta ystävyyttään. Se on ainoa Paavalin yksityiselle henkilölle lähettämä kirje, joka on säilynyt. Se kuvaa myös yleensä kristillisyyden vaikutusta yhteiskunnalliseen elämään. Viedessään tämän kirjeen Onesimos seurasi Tykikosta, joka toimitti kirjeen kolossalaisille ja efesolaisille. Alkutervehdyksen jälkeen (jakeet 1-3) Paavali kiittää Filemonin uskosta ja rukoilee hänen puolestaan (4-7). Sitten on Paavalin vetoomus Onesimoksen puolesta (8-21) sekä lopussa tervehdyksiä (22-25).

Kirje heprealaisille

Heprealaiskirje on kirjoitettu aitoheprealaisten juutalaiskristityille. Nämä olivat palaamaisillaan juutalaisuuteen jouduttuaan kärsimään vastustusta ja vaikeuksia. Heidän vaaranaan ei niinkään ollut paluu lakiin kuin muotomenoihin. Nämä viittaukset soveltuvat parhaiten Palestinan juutalaiskristittyihin. Kirjeen tekijästä on ollut kiistaa, vaikkakin kirjaa pidettiin Paavalin ansiosta kanonisena ja arvovaltaisena. Itämainen perimätieto kauttaaltaan pitää sitä Paavalin kirjoittamana, mutta länsimailla on noussut ääniä Paavalin tekijänoikeutta vastaan. Paavalin puolesta puhuvat kirjeen sisäiset syyt. Perimätiedon mukaan Luukas on kääntänyt tämän kirjeen kreikaksi. Monet Heprealaiskirjeen erikoisuudet selittyvät kirjeen erikoisasemasta. Palestinan juutalaisille kirjoittaminen oli arkaluontoinen asia. Siitä voi johtua kirjoittajan nimen ja osoitteen puuttuminen ja kirjeen erikoislaatuinen sanavarasto. Tämä kirje on ainoa, jossa Jeesusta nimitetään papiksi. Jeesus esitetään vanhan liiton täydennyksenä ja päämääränä. Kirje on luultavasti käännetty kreikaksi 61-62 jKr., jolloin Paavali vankeutensa loppuaikoina suunnitteli matkaa itämaille. Kirje voidaan jakaa neljään pääjaksoon: 1) Kristuksessa saatu pelastus, joka on parempi ja suurempi kuin vanha liitto ja sen palvelijat (luvut 1-10). 2) isien todistus uskontiestä (luku 11), 3) uskonelämän salaisuus yhteydessä Jeesukseen (12:1-13:19) sekä 4) loppusanat (13:20-25).

Jaakobin kirje

Jaakon kirjeen kirjoittaja on Herran veli, johon kirjeen erikoispiirteet soveltuvatkin. (Vrt. alaviittaa Apt. 12:17.) Esityksessä on paljo kohtia, jotka osoittavat kirjeen varhaista syntyaikaa. Kirje on kirjoitettu noin v. 45 jKr. ja sitä pidetään UT:n kirjoista varhaisimpana. Sen osoite kahdelletoista hajallaan asuvalle sukukunnalle ei tarkoita juutalaisia eikä koko kristillistä kirkkoa, vaan juutalaisten hajaannuksessa eläviä kristiveljiä eli siis Palestinan ulkopuolella asuvia juutalaiskristittyjä. Kirjeen kieli on parempaa kuin minkään muun UT:n kirjan, Luukasta lukuunottamatta, ja sen ylevä, kuvarikas tyyli muistuttaa vanhoja profeettoja. Siinä on paljon luonnosta otettuja vertauskuvia, niin että se muistuttaa Jeesuksen vertauspuheita. Sekä sen käsittelemät kysymykset että sävy ovat sen varhaisen syntyajan mukaisia. Uskon ja töitten suhdetta käsittelevä osa (2:14-26) on usein käsitetty Paavalin uskonvanhurskausopin vastustamiseksi ja juutalaisuuden puolustamiseksi, mutta tämä ajatus on Jaakon väärin tulkitsemista. Aivan yhtä painokkaasti kuin Paavalikin Jaako tähdentää uskoa pelastuksen välineenä (2:22,23) ja Paavali yhtä hyvin muistuttaa, että elävä usko ilmenee töissä (Gal. 5:6). Kirje voidaan jakaa seuraaviin jaksoihin: 1) johdanto (1:1), 2) usko ja koettelemukset (1:2-27), 3) uskovan suhde lähimäisiin (2:1-13), 4) usko ja hyvät työt (2:14-26), 5) oikea kielen käyttö (luku 3), 6) uskovan ero mailmasta (4:1-5:6), 7) uskon kärsiväisyys (5:7-12) sekä 8) usko ja rukous (5:13-20).

Ensimmäinen Pietarin kirje

Pietarin ensimäisen kirjeen alussa tekijä mainitsee olevansa apostoli Pietari, ja kirjeen sisällys ynnä monet muut tosiasiat vahvistavat tämän. Kirje on osoitettu Vähän Aasian seurakunnille, ja useat kohdat osoittavat lukijakunnan suureksi osaksi olleen pakanakristittyjä. Kirjeen suurin merkitys on, että siitä ilmenee seurakunnan eri osien kiinteä yhteys ja Paavalin opetusten vaikutus juuri hänen tärkeimpänä kilpailijanaan pidettyyn Pietariin, joka täysin hyväksyy Paavalin käsitykset. Tätä kirjettä voisi nimittää toivon viestiksi. Kirje luettelee paikkakuntia idästä länteen, ja on luontevinta pitää lähetyspaikkana mainittua Baabelia todellisena, ei vertauskuvallisena kirjoituspaikkana. Kirjeen syntyaika ilmenee siitä, että sitä lukuisasti lainataan Efesolaiskirjeessä, ja myös Pietarin kuolinvuodesta (67 jKr.). Kirje lienee kirjoitettu v. 65. Kirjeen tyyli on yksinkertainen ja voimakas ja kuvastaa kirjoittajansa luonnetta, varsinkin monissa äkillisissä siirtymisissä asiasta toiseen. Koko esitystapa on Pietarille luonteenomaista, vaikka opinkäsitys kyllä on sama kuin Paavalinkin kirjeissä. Opetuksen kristillinen syvyys ja kauneus on huomattava. Kirjeen pääosa sisältää kehoituksia kristilliseen kilvoitukseen. Kirje lienee kirjoitettu vainojen aikana. Lihaksitulemisesta, sovituksesta ja uudestisyntymisestä kirje puhuu selkeästi. Alkutervehdyksen jälkeen (1:1,2) kirje puhuu "valittujen muukalaisten" suhteesta Jumalaan (1:3-2:10), heidän suhteestaan yhteiskuntaelämään (2:11-4:6) ja heidän keskinäisestä suhteestaan (4:7-5:11). Kirje päättyy lopputoivotukseen (5:12-14).

Toinen Pietarin kirje

Pietarin toinen kirje on ilmeisesti kirjoitettu samalle lukijakunnalle kuin edellinenkin. Paikkaa ei mainita, mutta jos 1:14 tarkoittaa Pietarin odottaneen marttyyrikuolemaansa, lienee kirje lähetetty Roomasta. Kirjoittaja tahtoo muistuttaa lukijoitaan siitä, mitä ovat ennen oppineet, etteivät lankeaisi harhaoppeihin. Kirjoittaja muistuttaa erittäinkin Herran toisesta tulemisesta saatujen opetusten laatua ja varmuutta sekä kehoittaa lukijoitaan varmistamaan kutsumisensa ja valitsemisensa. Alkutervehdyksen jälkeen (1:1,2) apostoli kehoittaa uskovia toimeliaaseen jumalanpelkoon ja pysymään evankelion totuudessa (1:3-21), varoittaa vääristä opettajista (luku 2) ja puhuu Herran tulemuksesta ja kehoittaa uskovia harrastamaan tosikristillistä elämää (luku 3).

Ensimmäinen Johanneksen kirje

Johanneksen ensimäinen kirje täydentää neljättä evankeliota pitäen mailmaa seurakunnan vastustajana ja varoittaa Kristuksen henkilön eheyttä vastaan suunnatuista harhaopeista. Kirje lienee syntynyt Efesossa noin v. 90 jKr. varoittamaan kaupungissa vaikuttaneen Kerintoksen harhaopeista. Se on sydämellisin ja lähestyy lukijoitaan tuttavallisimmin kaikista Raamatun kirjoista. Kirjoittaja suhtautuu mailmaan aivan kuin katsoen sitä ulkopuolelta. Uskovaisen synti on lapsen rikos Isää vastaan ja siis perheasia, jonka käsittely ei koske mailman siveelliseen hallintaan. Johanneksen evankelio johtaa lukijan "Isän huoneen" ovesta sisään, ja hänen kirjeensä opettaa häntä olemaan siellä kotonaan. Johanneksen käyttämä sana "lapset" on erittäin kuvaava: alkukielen sana merkitsee "Isälle syntyneet". Paavalin käyttämä samaa merkitsevä sana on ikään kuin virallisempi, virastokielessä käytetty. Kirjeen kirjoittaja ei mainitse nimeään. Kielen, tyylin ja sisällön puolesta kirje liittyy läheisesti sekä Johanneksen evankelioon että toiseen ja kolmanteen kirjeeseen. Kristillinen seurakunta on vanhastaan ollut vakuuttunut siitä, että kirjeen tekijä on apostoli Johannes, joka elämänsä lopun vietti Efesossa. Alkutervehdyksen jälkeen (1:1-4) kirjoittaja puhuu kristityn vaelluksesta (1:5-5:12) sekä kehoittaa lopputoivotuksessaan rukoukseen ja pyhään elämään (5:13-21).

Toinen Johanneksen kirje

Johanneksen toisessa kirjeessä tekijä nimittää itseään "vanhimmaksi", samoin kuin Pietarikin (1 Piet. 5:1) ja kuten eräät myöhemmät kirjoittajat nimittivät kaikkia apostoleita. Monet yhtäläisyydet ensimäiseen kirjeeseen sekä kirkkoisien maininnat osoittavat kirjeen saman tekijän kirjoittamaksi. Kirjeessä toistetaan ensimäisen kirjeen ydintä: säilyttäkää totuus, ts. Raamatun sana opin ja elämän ohjeena, ja vaeltakaa rakkaudessa. Kirje voidaan jakaa seuraavasti: alkutervehdys (jakeet 1-3), kehoitus keskinäiseen rakkauteen (4-6), varoitus harhaopeista (7-11) sekä lopputoivotus (jakeet 12, 13).

Kolmas Johanneksen kirje

Johanneksen kolmas kirje muistuttaa sekä ajatustavaltaan että tyyliltään huomattavasti edellisiä, niin ettei voi olla epäilystä siitä, etteikö se olisi apostoli Johanneksen kirjoittama. Kirje on kirjoitettu Gaius-nimiselle miehelle nimeltä mainitsemattomaan seurakuntaan, jossa oli annettu erään Diotrefeen harjoittaa myöhempinä aikoina kylläkin tavaksi tullutta, mutta alkukirkossa tähän asti kokonaan tuntematonta johtajan valtaa. Diotrefes oli halveksinut apostolin kirjeitä ja arvovaltaa ja kieltänyt matkasaarnaajien esiintymisen seurakunnassaan, josta on erottanut näitten majoittajat. Johannes osoittaa kirjeensä Gaiukselle rohkaistakseen ja lohduttaakseen niitä, jotka tahtoivat pitää kiinni alkuperäisestä yksinkertaisuudesta. Kun toinen kirje muistuttaa kristityn omakohtaisen vaelluksen tärkeyttä luopumuksen aikoina, puhuu kolmas, miten kristityn sellaisissa myrskyissä paikallisen seurakunnan jäsenenä on elettävä. Tämän samoin kuin edellisenkin kirjeen johtava ajatus on totuus. Kirjeen jako: 1) alkutervehdys (jakeet 1,2), 2) kirjoittaja julkituo ilonsa Gaiuksen vaelluksesta ja uskollisuudesta (3-8), 3) moittii Diotrefesta (9-11), 4) suosittelee Demetriusta ja lähettää terveisiä (12-15).

Juudaksen kirje

Juudaan kirjeen kirjoittaja sanoo olevansa Jaakon veli, tarkoittaen ilmeisesti Jaakon kirjeen kirjoittajaa ja Jerusalemin seurakunnan johtajaa. Tällöin Juudaskin olisi Herran veli. (Vrt. Mt. 13:55, Mk. 6:3.) Herran veljet eivät uskoneet Häneen Hänen eläessään (Jh. 7:5), vaan tulivat vasta Hänen kuolleista noustuaan opetuslapsipiiriin. Luultavaa on, että kirje oli tarkoitettu Palestinan juutalaiskristityille, vaikka siinä ei saajia mainitakaan. Kirjeessä on lukuisia liittymäkohtia Pietarin toisen kirjeen toiseen ja kolmanteen lukuun. Kirje lienee kirjoitettu vuonna 66 jKr. Kirjoittaja haluaa varoittaa lukijoitaan vääristä opettajista ja siveetöntä elämää tukevista harhaopeista. Kirjeessä on seuraavat jaksot: 1) tervehdys (jakeet 1,2), 2) kirjeen kirjoittamisen syy (3,4), 3) varoitus harhaoppisista (5-16), 4) kehoitus uskoville (17-23) sekä loppuylistys (24,25).

Johanneksen ilmestys

Ilmestyskirja on UT:n viimeinen kirja. Se on osoitettu Vähän Aasian seitsemälle seurakunnalle. Kirja on tarkoitettu olemaan lohdutuksena ja varoituksena ajan vaikeuksissa sekä valmistuksena Herran toiselle tulemiselle. Kirjan näyt ovat vertauskuvallisia. Monet kuvista esiintyvät myös VT:n profeetoilla, joita kielikin muistuttaa. Ilmestyskirja on yleensä päivätty keisari Domitianuksen hallitusajan loppuun, vuoteen 96 jKr. Kirjoittaja Johannes oli vankina Patmos-saaressa Domitianuksen karkoittamana ja sai palata sieltä Efesoon tämän kuoltua. Kirjan seitsemälle seurakunnalle tuoma sanoma on tarkoitettu nimeltä mainituille kirkoille paikallisesti, vertauskuvallisesti myöhemmille seurakunnille yleensä, jolloin siitä voidaan nähdä kirkon asteittaisen kehityksen ääriviivoja. Ilmestyskirja voidaan jakaa seuraaviin pääjaksoihin: 1) johdantonäky: Herran kirkkauden ilmestys (1:1-20), 2) seitsemän lähetyskirjettä, jotka kuvaavat seurakunnan silloista tilaa (2:1-3:22), 3) tulevaisuuden näyt, ennustukset kehityksen kulusta vertauskuvin esitettyinä: seitsemän sinettiä, seitsemän pasunaa, seitsemän vihan maljaa - Jumalan valtakunnan täyttymiseen saakka (4:1-22:5) sekä 4) loppukirjoitus (22:6-21).