Versio 5. tammikuuta 2011 kello 16.58

Apokryfikirjat 1992

Apokryfikirjojen lukijalle

Kirjojen asema ja merkitys

Sanalla apokryfinen, suomeksi kätketty, on kirkon historiassa ollut kolmenlainen merkitys. Sillä on viitattu sellaisiin kirjoihin, joita ei tule lukea, sellaisiin, jotka on tarkoitettu jonkin sisäpiirin luettaviksi, sekä sellaisiin, jotka on tarkoitettu kaikille mutta joiden hengellinen arvovalta on Raamatun ohjeelliseen kokoelmaan kuuluvia kirjoja vähäisempi.

Nimitystä apokryfikirja on käytetty protestanttisessa kristikunnassa yksinomaan viimeksi mainitussa merkityksessä. Sillä on otsikoitu ne Vanhan testamentin kreikankieliseen Septuaginta-käännökseen sisältyvät kirjat, jotka ovat syntyneet hellenistisenä aikana noin vuosina 200 eKr.–50 jKr. Kun juutalaiset vahvistivat ensimmäisellä vuosisadalla jKr. hepreankielisen Raamatun ohjeellisen kokoelman eli kaanonin, näitä tekstejä ei siihen hyväksytty. Varhaisessa kirkossa kuitenkin käytettiin kaikkia Septuagintaan sisältyviä kirjoja. Samat kirjat sisältyvät myös latinankieliseen käännökseen, jota kutsutaan Vulgataksi. Ortodoksinen ja roomalaiskatolinen perinne käyttää näistä kirjoista nimitystä deuterokanoninen eli toiseen kaanoniin kuuluva.

Lutherin raamatunkäännös noudattaa kirkon vuosituhantista perinnettä: apokryfikirjat kuuluvat Raamattuun. Luther järjesti ne kuitenkin omaksi osastokseen, jonka paikaksi on sittemmin vakiintunut Vanhan ja Uuden testamentin väli. Näin Luther halusi korostaa sitä, että nämä kirjat, jotka kyllä ovat ”hyviä ja hyödyllisiä lukea”, ovat kuitenkin hengelliseltä arvoltaan eri asemassa kuin varsinaiset kanoniset tekstit. Septuagintassa ja Vulgatassa apokryfikirjat nimittäin sijaitsevat hajallaan muiden kirjojen joukossa.

On myös olemassa Uuden testamentin apokryfikirjoja. Ne ovat ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina syntyneitä tekstejä, joita ei ole koskaan sisällytetty pyhien kirjojen ohjeelliseen kokoelmaan. Sellaisia ovat muun muassa lapsuusevankeliumit, Tuomaan evankeliumi, Marian evankeliumi, Juudaksen evankeliumi sekä monet eri apostolien nimiin pannut ilmestyskirjat. Suomalaisissa raamatunkäännöksissä on ensimmäisestä, vuoden 1642 Raamatusta lähtien noudatettu Lutherin ratkaisua aina 1800-luvulle asti. Silloin apokryfikirjat jouduttiin jättämään painatustöiden kustantajan British and Foreign Bible Societyn vaatimuksesta raamattulaitosten ulkopuolelle. Rahoittajat suhtautuivat näet luterilaista perinnettä jyrkemmin Raamatun kaanonin rajoihin. Kuitenkin myös sen jälkeen nämä kirjat on käännetty ja julkaistu, pääosin tosin erillislaitoksina mutta myös suuriin ns. perheraamattuihin liitettyinä.

Apokryfikirjat avaavat lukijalle ikkunan Vanhan ja Uuden testamentin väliseen aikaan. Ne ovat tärkeä lähde tutkittaessa Uutta testamenttia edeltävän ajan historiaa ja uskonnollista ajattelua. Vaikka Uudessa testamentissa näitä kirjoja ei lainata suoraan, niiden vaikutus kuitenkin näkyy monissa kohdin.

Apokryfikirjat edustavat monia eri kirjallisuudenlajeja. Niihin sisältyy viisauskirjallisuutta, runoutta, rukouksia, saarnoja, kertovia tekstejä sekä historiankirjoitusta. Apokryfikirjoja on luettu paljon, ja ne ovat vaikuttaneet eurooppalaiseen kulttuuriin ja kulttuurihistoriaan, myös meillä Suomessa. Niiden jälkiä näkyy kansanviisaudessa ja sananlaskuperinteessä mutta myös kirjallisuudessa, kuvataiteissa ja musiikissa.

Kirjojen historiallinen tausta

Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri (356–323 eKr.) valloitti laajoja alueita Lähi-idässä ja Aasiassa liittäen ne kreikkalaisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Vaikka valtakunta hajosi Aleksanterin kuoleman jälkeen useaan osaan, kaikkien niiden hallitsijat edustivat samaa sivistysihannetta. Tuolloin alkanutta ajanjaksoa kutsutaankin hellenistiseksi kaudeksi. Uutta, uskonnollisesti kirjavaa kulttuuria levitettiin myös juutalaisessa Palestiinassa. Suhtautuminen siihen oli kahtalaista: toisten mielestä se uhkasi juutalaisen uskon omaleimaisuutta, toisille se taas avasi uusia, avaria aatteellisia ja taloudellisia mahdollisuuksia. Torjuva asenne näkyy varsinkin Makkabilaiskirjoissa, joissa todetaan Aleksanterin seuraajien saaneen ”maailmassa paljon pahaa aikaan”. Siitä huolimatta hellenismin vaikutus näkyy erityisesti Viisauden kirjassa ja Sirakin kirjassa. Passiivinen vastarinta puhkesi avoimeksi kapinaksi Antiokhos IV Epifaneen (n. 215–164 eKr.) aikana. Kuningas meni niin pitkälle, että hän vuonna 167 eKr. lakkautti Jerusalemin temppelissä juutalaiset uhrit ja sijoitti polttouhrialttarin paikalle patsaan ”Olympoksen Zeukselle”. Tämä teko kauhistutti myös monia kreikkalaiseen sivistykseen myönteisesti suhtautuneita ja loukkasi heidän uskoaan. Tästä tapahtumasta puhuvat Raamatun viittaukset ”turmion iljetykseen” (Dan. 9:27, 11:31, 12:11; 1. Makk. 1:54; Mark. 13:14). Makkabilaiskapinan nimellä tunnettu kansannousu päättyi juutalaisten voittoon. Jerusalemin temppeli vihittiin puhdistettuna uudelleen käyttöön 164 eKr., ja alkoi noin sata vuotta kestänyt itsenäisyyden aika.

Nykyisen käännöksen syntyvaiheet

Kun nykyisen kirkkoraamatun käännös valmistui vuonna 1992, tarkoitus oli jatkaa työtä apokryfikirjojen parissa. Asia eteni kuitenkin monesta syystä toivottua hitaammin, ja vasta vuonna 1999 kirkolliskokous asetti sitä varten käännöskomitean. Siihen valittiin Raija Sollamo (puheenjohtaja), Tapani Harviainen, Maarit Kaimio ja Jarmo Kiilunen. Ortodoksista kirkkoa edusti Arimo Nyström varajäsenenään Kari M. Räntilä, Katolista kirkkoa Suomessa Talvikki Mattila varajäseninään Katri Tenhunen ja Eva Airava sekä Vapaitten kristittyjen neuvostoa Väinö A. Hyvönen varajäsenenään Valtter Luoto. Komitean sihteerinä toimi Aarre Huhtala. Käännöstyössä noudatettiin pääpiirteissään samoja periaatteita kuin varsinaisessa raamatunkäännöstyössä. Koska käännöksestä oli määrä tehdä ekumeeninen, käännettävien kirjojen valikoimaan lisättiin Kreikkalainen Esra, Kolmas makkabilaiskirja ja Psalmi 151. Myös Neljäs makkabilaiskirja päätettiin kääntää, vaikka se ei kuulu minkään kirkon kaanoniin.

Kirkolliskokouksen asettama käsikirjavaliokunta tarkasti laajaan palautteeseen nojautuen komitean käännösehdotuksen puheenjohtajanaan piispa Juha Pihkala ja sihteerinä Johanna Räsänen.

Uusi käännös hyväksyttiin kirkolliskokouksessa marraskuussa 2007. Tällöin päätettiin myös, että kirkkoraamattuihin voidaan sisällyttää erillisenä kokonaisuutena perinteiseen läntiseen kokoelmaan kuuluvat Tobitin kirja, Juditin kirja, Kreikkalainen Esterin kirja, Ensimmäinen makkabilaiskirja, Toinen makkabilaiskirja, Viisauden kirja, Sirakin kirja kreikkalaisen tekstin mukaan, Barukin kirja, Jeremian kirje, Danielin kirjan lisäykset sekä Manassen rukous. Apokryfikirjojen erillisjulkaisuun voidaan liittää seuraavat tekstit: Kolmas makkabilaiskirja, Neljäs makkabilaiskirja, Sirakin kirja heprealaisen tekstin mukaan, Psalmi 151 ja Kreikkalainen Esran kirja. Hyväksyttyään käännöksen kirkolliskokous asetti toimituskunnan huolehtimaan sen viimeistelystä painokuntoon. Toimituskunta on tarkistanut kirjojen tekstin, johdannot ja alaviitteet.

Alaviitteiden tarkoitus on auttaa lukijaa ymmärtämään apokryfikirjojen taustaa, keskinäisiä suhteita ja vaikutusta Uuteen testamenttiin. Toimitustyön yhteydessä on tarkastettu kirkkoraamatun viittaukset apokryfikirjoihin ja laadittu tarpeen mukaan viittauksia apokryfikirjoista Raamattuun.

Tobitin kirja

Tobitin kirja on kuvaus kahden hurskaan juutalaisen perheen vaikeuksista ja pelastumisesta. Tobit asuu pakkosiirtojen jälkeen Assyrian Ninivessä ja joutuu kuninkaan epäsuosioon, koska hautaa teloitettuja maanmiehiään ilman lupaa. Samaan aikaan toisaalla on nuori sukulaistyttö Saara joutunut ahdinkoon: paha henki on aina hääyönä tappanut hänen sulhasensa, kaikkiaan seitsemän. Tässä tilanteessa Jumala lähettää ihmishahmossa esiintyvän enkeli Rafaelin pelastamaan molemmat. Tobitin poika Tobia lähtee Rafaelin kanssa Meediaan hakemaan isänsä tallettamia rahoja, ja matkallaan he kohtaavat Saaran. Monien vaiheiden jälkeen Tobia saa isänsä rahat ja Saaran, ja sokeutunut Tobit saa näkönsä takaisin.

Muiden kansojen keskellä eläneet juutalaiset tarvitsivat rohkaisua ja lohdutusta, ja Tobitin kirja vastaa näihin toiveisiin. Kahden perheen vaiheiden avulla se osoittaa, kuinka Jumala huolehtii omistaan ja kuinka ihmisten tulee pitää toisistaan huolta.

Juditin kirja

Juditin kirja on värikäs kertomus kauniista ja hurskaasta juutalaisnaisesta, joka pelastaa kotikaupunkinsa vihollisen joukoilta. Samalla hän pelastaa koko maan; Judit-nimi pohjautuu heprean sanaan jehudit, joka merkitsee juutalaisnaista. Syvemmällä tasolla kertomus rohkaisee niitä, jotka ovat ylivoimaiselta vaikuttavassa ahdingossa: vahva usko ja luottamus Jumalaan vievät voittoon.

Kertomus keskittyy Juditin henkilöön ja Jumalan pelastustekoon. Palestiinassa on persialaisarmeijan piirittämänä Bait-Ilajan kaupunki, joka kertomuksen juonen tavoin vaikuttaa keksityltä: se edustaa Jerusalemia tai mitä tahansa juutalaisyhteisöä. Juutalaisleski Judit lähtee kaupungista ja menee piirittäjien leiriin. Siellä hän kauneudellaan saa kiinnitetyksi vihollisarmeijan komentajan Holoferneksen huomion itseensä. Kun Holofernes juhlien jälkeen makaa juovuksissa vuoteellaan, Judit lyö miekalla hänen päänsä poikki ja pelastaa näin Israelin.

Kertomuksessa kuvattu tilanne liittyy juutalaisten kokemiin ahdingon aikoihin, ja siinä on viittauksia Raamatun tapahtumiin ja niiden selityksiin. Sanomana on, että Jumala on pelastanut ja pelastaa vastedeskin ne, jotka häneen turvaavat. Kirjan uskonnollinen ydin tulee esiin Juditin puheessa ja rukouksessa, jotka ovat luvuissa 8 ja 9.

Luther vertaa esipuheessaan Juditin kirjaa kreikkalaiseen tragediaan, Tobitin kirjaa taas komediaan. Judit opettaa, miten maa ja kansa joutuvat usein kurjuuteen ja miten tyrannit ensin riehuvat ja mahtailevat ja lopulta häpeällisesti tuhoutuvat. Samaan tapaan Tobit opettaa, miten hurskaan talonpojan tai porvarin saattaa myös käydä huonosti ja avioliitossa voi olla paljon kärsittävää. Jumala kuitenkin aina armollisesti auttaa ja saattaa lopulta asiat iloiseen päätökseen.

Kreikkalainen Esterin kirja

Noin vuodelta 100 eKr. peräisin oleva kreikankielinen Esterin kirja on pääosin käännös Raamatun kanonisiin kirjoihin kuuluvasta heprealaisesta Esterin kirjasta, joka on kirjoitettu persialaiskauden jälkeen noin 300–100 eKr. Kreikkalainen Esterin kirja on kuitenkin selvästi pitempi, ja siinä on enemmän teologista sisältöä.

Alkuperäisen tekstin tavoin kirjan runkona on kolme tarinaa, jotka on punottu yhtenäiseksi kertomukseksi. Ensimmäisessä kuningatar Vasti uhmaa kuningas Artakserksestä ja kieltäytyy näyttäytymästä hovin vieraille. Hänen paikkansa saa kaunis juutalaisnainen Ester. Kirjan toinen kertomus, Esterin historia, kuvaa uuden kuningattaren nousua ja vaikeaa asemaa toisuskoisen kuninkaan vaimona ja samalla juutalaisyhteisön jäsenenä. Kolmas kertomus keskittyy Esterin kasvatusisään Mordokaihin, joka saa merkittävän aseman hovissa. Katala hovimies Haman pyrkii tuhoamaan sekä Mordokain että muut valtakunnan juutalaiset, mutta Mordokai saa kuninkaan puolelleen. Ester ja Mordokai kumoavat kuninkaan jo antaman tuhoamiskäskyn, kuningas hirtättää Hamanin ja hänen poikansa, ja juutalaiset saavat luvan tappaa kaikki vastustajansa. Samalla Ester ja Mordokai antavat määräyksen purim-juhlasta, jota tulee vuosittain viettää tämän voiton muistoksi.

Tapahtumat kytkeytyvät löyhästi 486–465 eKr. hallinneen Artakserkseen eli Kserkseen aikaan, jolloin juutalaisia oli pakkosiirtolaisuuden jäljiltä eri puolilla Persian valtakuntaa. Heprealainen Esterin kirja antoi toivoa diasporassa eli hajaannuksessa eläville juutalaisille. Uskonnollisesti oli kuitenkin ongelmallista, että kirjassa ei suoraan puhuttu Jumalasta. Lisäksi juutalaisia vaivasi se, että kirjan sankarittaren elämäntapa ei käynyt yksiin Raamatun edellyttämän hurskauden kanssa. Esterin kirjan kreikankieliseen käännökseen laadittiinkin lisäyksiä, jotka vahvistavat kirjan uskonnollista sävyä. Lisäykset on sijoitettu kuutena, yleisesti kirjaimin A–F merkittynä osana muun tekstin lomaan. Kirjan johdannoksi sijoitettu lisäys A kertoo Mordokain unesta ja on luonteeltaan lähellä Danielin kirjan näkyjä. B-lisäys sisältää käskykirjeen, jossa Artakserkses määrää juutalaiset tuhottavaksi. Lisäyksessä C Mordokai rukoilee Jumalaa Israelin kansan puolesta, lisäyksessä D Ester astuu kuninkaan eteen. E-lisäyksessä kuningas antaa uuden käskykirjeen, jolla hän peruuttaa määräyksensä juutalaisten tuhoamisesta, ja kirjan päättää lisäys F, jossa selitetään Mordokain uni ja mainitaan lyhyesti purim-juhlaa koskevan kirjeen kääntämisestä.

Kertomus Esteristä on saanut kehykset Mordokain unesta ja sen tulkinnasta sekä lisäjaksoja, jotka korostavat kirjan tapahtumien uskonnollista merkitystä. Jumala ei hylkää omaa kansaansa vaan varjelee sitä, ja toisaalta juutalaiset voivat vainojen aikana itsekin tehdä paljon kansansa pelastamiseksi.

Ensimmäinen makkabilaiskirja

Ensimmäinen makkabilaiskirja kuvaa kreikkalaistuvan Juudean kriittisiä vaiheita vuosina 175-135 eKr. Antiokhos IV Epifaneen valtaannoususta ylipappi Johannes Hyrkanoksen ajan alkuun. Kirja kertoo hurskaan juutalaisen Mattatian poikien Juudaksen, Jonatanin ja Simonin sotilaallisista ja poliittisista ponnisteluista oman riippumattoman valtion luomiseksi. Teos on historiankirjoitusta: se pyrkii esittämään tapahtumat aikajärjestyksessä, usein ajoituksineen. Se käyttää monia eri lähteitä ja kertoo voittojen lisäksi myös juutalaisten takaiskuista. Antiikin historiankirjoituksen yleiseen tapaan asiat kuitenkin esitetään valikoivasti. Rajoituksistaan huolimatta Ensimmäinen makkabilaiskirja on yksi tärkeimmistä hellenistisen ajan juutalaisuuden historian lähteistä. Jerusalemin juutalainen ylimystö oli noina vuosina tiiviisti yhteydessä Antiokian hoviin: Onias, Jason ja Menelaos ovat kukin vuorollaan hankkimassa itselleen ylipapin virkaa kuninkaalta. Antiokhos IV Epifanes kuvataan kirjassa raakalaiseksi, mikä ei täysin vastanne todellisuutta. Kirja on todennäköisesti syntynyt makkabilaissotia seuranneella itsenäisyyskaudella, ennen kuin Pompeius valtasi Palestiinan (63 eKr.). Kirjan teksti on säilynyt meille vain kreikankielisenä, mutta sen alkukieli on ollut heprea tai aramea. Kirjan keskeiset käsitteet ja opetukset asettuvat juutalaisuuden kreikkalaistamista vastaan. Melko löyhästi toisiinsa liittyvät taistelujaksot ja muut sotakuvaukset jäsentyvät kokonaisuudeksi yhden perusajatuksen ympärille: vieraat kansat ja luopiojuutalaiset ovat nousseet sotaan Israelia vastaan. Kun uskonnollista uudistuspolitiikkaa kannattavat juutalaiset pyrkivät väljempiin näkemyksiin, Mattatia ja hänen poikansa ”kiivailevat lain puolesta” ja tahtovat säilyttää kaikki luovuttamattomat juutalaisen uskon tunnusmerkit, kuten temppelikultin, ympärileikkauksen ja ruokasäännökset.

Toinen makkabilaiskirja

Toinen makkabilaiskirja kertoo samoista tapahtumista kuin Ensimmäinen makkabilaiskirja. Se on kuitenkin itsenäinen ja vaihtoehtoinen kuvaus hellenistisen ajan Jerusalemin vaiheista vuosina 180-160 eKr. Kirja kuvaa ensin makkabilaiskapinaa edeltäviä tapahtumia Jerusalemissa ja keskittyy sitten Juudas Makkabilaisen toimiin Syyrian hellenistikuninkaita vastaan. Vaikka Toinen makkabilaiskirjakin on historiankirjoitusta, sen esitystapa poikkeaa Ensimmäisestä makkabilaiskirjasta. Teos koostuu erillisistä episodeista ja vaihtelevista tekstilajeista. Vaihtelu on tietoisen sommittelun tulosta. Toinen makkabilaiskirja onkin lyhennelmä muutoin tuntemattoman Jason Kyreneläisen laatimasta laajemmasta historiateoksesta, joka ei ole säilynyt. Kirjan alkuun on myöhemmin liitetty kaksi juhlakirjettä, jotka esittelevät Jerusalemissa käyttöön otettua uutta temppelinvihkimisjuhlaa (1:1-2:18). Toinen makkabilaiskirja painottaa Jerusalemin temppelin merkitystä, jopa niin että temppelistä tulee kirjan varsinainen päähenkilö. Kaikkivaltias Jumala pelastaa kansansa ja temppelinsä, vaikka joutuu ensin kurittamaan Mooseksen laista luopuneita lapsiaan. Luopumus laista vie kansan kärsimyksiin. Uudistusmieliset ylipapit johtavat kansan harhaan, ja juutalaiset elämäntavat vaihtuvat kreikkalaisiin. Uskolliset juutalaiset pysyvät Mooseksen laille kuuliaisina henkensä uhallakin. Jumala käyttää sekä pakanakuningas Antiokhoksen tuottamaa ahdinkoa että Juudas Makkabilaisen armeijaa palauttaakseen juutalaiset liittoonsa. Luopumuksen, rangaistuksen ja katumuksen jälkeen koittaa pelastus: juutalaiset vihkivät saastuneen temppelin uudelleen käyttöön ja saavat voiton Nikanorin edustamista pakanoista. Toisen makkabilaiskirjan opetuksiin kuuluu myös usko ruumiin ylösnousemukseen. Uskonnollisen vainon uhrit saavat palkkion kuuliaisuudestaan tulevassa elämässä, vaikka joutuvatkin täällä kärsimään. Jumalan luomismahtiin kuuluu myös ruumiin ylösnousemus.

Viisauden kirja

Viisauden kirja, toiselta nimeltään Salomon viisaus, on Sirakin kirjan ohella toinen deuterokanonisista viisauskirjoista. Sen tavoitteena on innostaa lukijaa tutkimaan viisautta ja soveltamaan sitä omaan elämäänsä. Kirjoittaja korostaa viisauden tärkeyttä sekä sen tutkimisen ja harjoittamisen mukanaan tuomia etuja. Oikeamielisyys nousee kirjan keskeiseksi teologiseksi teemaksi: viisaus on oikeamielisyyttä. Oikeamielinen luottaa Jumalaan ja noudattaa hänen tahtoaan. Miksi kuitenkin jumalaton näyttää menestyvän maailmassa samalla kun oikeamielinen viisas kärsii? Kirjoittaja vastaa, että jumalattoman menestys on ainoastaan näennäistä ja oikeamielisen kärsimys väliaikaista; oikeamielinen saa palkkansa kuoleman jälkeen. Erityisesti toisen luvun kuvauksen vanhurskaan kärsimisestä on varhaisessa kirkossa ymmärretty viittaavan Kristukseen. Viisauden kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäistä osaa (luvut 1-6) voidaan kutsua kehotukseksi viisauden harjoittamiseen. Siinä kirjoittaja luettelee viisauden harjoittamisen etuja ja jumalattoman elämän huonoja seurauksia. Toisessa osassa (luvut 7-10) kirjoittaja ylistää viisautta kertoen, kuinka viisaus on tarjonnut hänelle avaimet maailman ja maailmankaikkeuden ymmärtämiseen. Kolmannessa osassa (luvut 11–19) kerrotaan viisauden vaikutuksesta Ensimmäisen ja Toisen Mooseksen kirjan tapahtumiin. Luvuissa 13–15 käsitellään poleemiseen sävyyn epäjumalien palvomista. Teos on laadittu ajanlaskumme vaihteen tienoilla Aleksandriassa. Se on kirjoitettu kreikaksi hellenistisille juutalaisille. Kirjoittaja tuntee hyvin Vanhan testamentin sen kreikankielisessä Septuaginta-muodossa sekä hellenististä puhetaitoa, luonnontiedettä ja filosofiaa.

Sirakin kirja kreikkalaisen tekstin mukaan

Jeesus Sirakin eli Ben Siran laatima teos kehittää Sananlaskujen kirjasta ja Saarnaajasta tuttua viisausperinnettä keskustellen oman aikansa kreikkalaisten aatevirtausten kanssa. Näin se avaa mielenkiintoisen näkökulman juutalaisen uskon ja hellenistisen kulttuurin vuorovaikutukseen toisella esikristillisellä vuosisadalla. Vanhan testamentin kanonisista kirjoista teologisesti ja sisällöllisesti lähinnä Sirakia ovat Sananlaskut, Job, Saarnaaja ja Viides Mooseksen kirja. Uudessa testamentissa Sirakin kirjan jälkiä on ennen muuta Matteuksen evankeliumissa ja Jaakobin kirjeessä. Kirja on alun perin kirjoitettu heprean kielellä, mutta pitkään se tunnettiin ainoastaan vanhoista käännöksistä. Näistä tärkein on Septuagintaan sisältyvä käännös, jonka laati Jeesus Sirakin pojanpoika. Kirkkoraamattuun tuleva Sirakin kirja on käännetty kreikkalaisen tekstin pohjalta, ja heprealaisen Sirakin kirjan suomennos julkaistaan apokryfikirjojen erillisniteissä. Kirjan kokonaisuuden jäsentää kolme viisaudesta puhuvaa jaksoa: Alussa (luku 1) on viisauden ylistys, jossa viisaudesta puhutaan kolmannessa persoonassa. Kirjan keskikohdassa (luku 24) kuvataan viisauden merkitystä Israelin kansalle, jolloin viisaus puhuu itsestään ensimmäisessä persoonassa. Kirjan päättää myöhemmin lisätty luku 51, jonka kirjoittaja puhuu ensimmäisessä persoonassa omasta viisauden etsinnästään. Luku 24 on taitekohta, joka jakaa kirjan kahteen aiheensa puolesta poikkeavaan osaan: luvut 2-23 sisältävät etupäässä yksityisen ihmisen elämää, perhettä ja avioliittoa koskevia opetuksia, luvuissa 25-50 opetukset taas kohdistuvat julkiseen elämään. Oma erityinen kokonaisuutensa on lukujen 44-50 ”Esi-isien ylistys”. Sen tarkoituksena on osoittaa, että myös Israelin kansan historiassa on antiikin sankareihin verrattavia suurmiehiä. Teologiselta kannalta merkittävää on kirjojen aiheiden yhteys ajan kreikkalaiseen filosofiaan. Tärkein aihe on luottamus kaitselmukseen. Kaitselmus hallitsee myös yksityisen ihmisen elämää. Kirjoittaja ei kuitenkaan pidä ihmisen kohtaloa ennalta määräytyneenä. Hän edustaa Mooseksen lakiin pohjautuvaa käsitystä, jonka mukaan ihminen kykenee vapaasti päättämään, haluaako noudattaa Jumalan käskyjä vai ei. Näin hän puolustaa ihmisen vapaata tahtoa. Koska ihmisellä on vapaa tahto, hänen kohtalonsa määräytyy tekojen ja niiden seurausten perusteella. Palkkio ja rangaistus saadaan jo tässä elämässä. Elämän pitkässä saatossa hurskaus palkitaan ajallisena siunauksena, samoin syntinen saa rangaistuksensa jo eläessään. Kuolema on ehdoton raja; sitä ennen ihmisen on tehtävä kaikki, mikä hänen tehtävänään on. Kuoleman jälkeisestä elämästä kirja opettaa, että ihminen elää eteenpäin lapsissaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Lisäksi ihminen jatkaa elämäänsä nimessään eli jälkimaineessaan. Sirakin kirjan teologisesti merkittävin panos juutalaisuuden ja hellenismin vuoropuheluun on se, että siinä yhdistetään viisaus, Mooseksen laki ja Jumalan kunnioittaminen: viisauden voi saavuttaa vain se, joka kunnioittaa Jumalaa ja noudattaa hänen käskyjään. Yhdistämällä nämä kolme Jeesus Sirak ja muut oppineet hellenistijuutalaiset pyrkivät painottamaan Mooseksen lain merkitystä aikansa juutalaisille, jotka elivät hellenistisen kulttuurin keskellä. Toora ilmensi samaa ikiaikaista viisautta kuin kreikkalainen filosofia. Tätä lakia noudattava, Jumalaa pelkäävä ihminen saavutti pitkän ja onnellisen elämän. Kreikkalaisessa tekstissä jaksot 31:1-33:16 ja 33:17-36:13 ovat tuntemattomasta syystä vaihtaneet keskenään paikkaa. Tämän vuoksi jaksossa 31:1-36:13 luvut ja jakeet on eri käännöksissä ja julkaisuissa merkitty vaihtelevalla tavalla. Suomennoksessa ilmoitetaan kyseisen jakson osalta ainoastaan alkuperäinen luku- ja jaejärjestys, joka on säilynyt heprealaisessa tekstitraditiossa. Muilla paikoin, numerointierojen ollessa pienempiä, poikkeava jaenumero on pantu näkyviin sulkeissa. Kreikankielisen tekstin suomennoksessa esiintyy paikoin hakasulkeita (näkyy ohjelmassa tavallisina sulkeina). Niillä on merkitty laajennokset, jotka eivät esiinny keskeisissä käsikirjoituksissa eivätkä sisälly kaikkiin moderneihin käännöksiin.

Barukin kirja

Barukin kirja on katumuksen ja lohdutuksen kirja. Se on saanut nimensä profeetta Jeremian kirjurin ja ystävän mukaan, josta Jeremian kirjassa kerrotaan etenkin 36. luvussa. Barukin kirjassa on paljon historiallisesti epävarmaa, mutta sen sanoma on selvä: synti saa rangaistuksensa, kääntyminen ja kuuliaisuus palkitaan.

Kirja jakautuu neljään osaan. Johdannossa (1:1–14) kuvataan historiallista tilannetta. Baruk on Babyloniassa ja lukee julkisesti kirjoituksensa Juudan kuninkaan ja muiden pakkosiirtolaisten kuullen. Tämä tapahtuu luultavasti vuonna 582 eKr. Toinen osa (1:15–3:8) on luonteeltaan synnintunnustus ja rukous pelastumisen puolesta. Tekstistä heijastuu varma luottamus siihen, että Jumala ohjaa historian tapahtumia. Jerusalemin tuhoutuminen on rangaistus kansan ja sen johtajien synneistä. Kolmas osa (3:9–4:4) käsittelee runollisesti persoonaksi kuvattua viisautta, Jumalan lahjaa. Jakso päättyy siihen, että viisaus näyttäytyy maan päällä ja elää ihmisten keskuudessa. Kristillisessä perinteessä tämä on yhdistetty Jeesuksen ihmiseksi tuloon. Neljäs osa (4:5–5:9) tarjoaa lohdutusta Jerusalemille. Kaupunkia kuvataan lapsensa menettäneeksi leskiäidiksi. Lapset, israelilaiset, on viety vankeuteen vieraisiin maihin. Rangaistus päättyy kuitenkin aikanaan, ja Jerusalem nousee uuteen kukoistukseen. Jaksossa on lukuisia muistumia Vanhasta testamentista, erityisesti Jesajan kirjan luvuista 40–55.

Kirjan osat ovat ilmeisesti alun perin olleet itsenäisiä tekstikokonaisuuksia. Eri osien syntyajasta ei ole tietoa, ei myöskään niiden kirjoittajista. Tekstit on luultavasti ensin kirjoitettu arameaksi tai hepreaksi, mutta laajemmin tunnetuiksi ne ovat tulleet kreikaksi käännettyinä. Barukin kirjan kuudenneksi luvuksi on latinankielisissä tekstilaitoksissa ja aiemmissa suomennoksissa liitetty apokryfikirjoihin kuuluva Jeremian kirje.

Jeremian kirje

Jeremian kirje on saarna tai lyhyt kirjoitelma epäjumalia ja niiden palvelemista vastaan. Kirje on saanut paljon vaikutteita tätä aihetta käsittelevistä Vanhan testamentin teksteistä, varsinkin Jeremian kirjan 10. luvusta, Jesajan kirjan luvuista 44 ja 46, psalmista 115 sekä Viidennen Mooseksen kirjan 4. luvusta. Jeremian kirje on vielä näitäkin kärkevämpi.

Kirjeen lyhyestä johdannosta käy ilmi, että sanoma on suunnattu Babyloniassa oleville juutalaisille. Arvostelu kohdistuu siis ennen muuta Babyloniassa palvottaviin epäjumaliin. Ne ovat kirjeen pääosan mukaan (7–72) voimattomia ja arvottomia.

Jeremian kirjettä on vaikea tarkoin ajoittaa, mutta yleisesti sen arvellaan syntyneen 300- ja 200-luvun vaihteessa eKr. Kirjoittajakin on tuntematon, vaikka kirjeen lähettäjäksi mainitaan Jeremia. Tapana oli käyttää jonkun tunnetun henkilön nimeä, kun kirjoitukselle haluttiin saada arvovaltaa. Jeremian kirjeen alkuperäistä kieltäkään ei tiedetä: ehkä teksti on jo alun perin kirjoitettu kreikaksi, ehkä se on käännetty hepreasta tai arameasta. Latinankielisissä tekstilaitoksissa ja aiemmissa suomennoksissa kirje on liitetty Barukin kirjaan sen kuudenneksi luvuksi.

Danielin kirjan lisäykset

Danielin kirjan lisäyksiä on kolme. Niistä tunnetuin on kertomus Susannasta, hurskaasta juutalaisnaisesta, joka perheineen asuu Babylonissa. Hän on hyvin kaunis, ja kaksi vanhinta eli juutalaisyhteisön johtajaa alkaa himoita häntä. Kun miehet eivät saa Susannaa lankeamaan, he esittävät tekaistun syytöksen ja yrittävät saada hänet tuomituksi kuolemaan. Nuori Daniel pelastaa kuitenkin neuvokkuudellaan Susannan.

Toinen, kaksiosainen lisäys kertoo Danielin maineteoista ja koettelemuksista. Ensimmäisessä osassa Daniel paljastaa babylonialaisten epäjumalien valheellisuuden ja niiden pappien petolliset toimet. Epäjumalia ovat Bel, toiselta nimeltään Marduk, ja lohikäärme. Muunkielisissä raamatunkäännöksissä tämä kertomus tunnetaan nimellä ”Bel ja lohikäärme”. Toinen osa kertoo siitä, kuinka Daniel heitetään leijonien luolaan.

Kolmas lisäys liittyy Danielin kirjan kertomukseen kolmesta miehestä, jotka heitetään tuliseen uuniin. Tämäkin lisäys on kaksiosainen. Siinä on ensin Asarjan rukous, jota seuraa Jumalan suuruutta korostava Kolmen miehen kiitoslaulu.

Manassen rukous

Manasse oli Juudan kuningas, joka hallitsi isänsä Hiskian jälkeen yli puoli vuosisataa, noin 696-642 eKr. Toisessa kuninkaiden kirjassa hänen toimintaansa arvioidaan erittäin synkästi: hän palautti epäjumalanpalveluksen, jota vastaan hänen isänsä oli taistellut, ja syyllistyi monenlaisiin väkivallantekoihin (2. Kun. 21:1-16). Toisessa aikakirjassa kerrotaan vielä, että Jumala rankaisi Manassea lähettämällä Juudan kimppuun Assyrian kuninkaan sotapäälliköitä. Kuningas pantiin kahleisiin ja vietiin nenärenkaasta taluttaen Babyloniin (2. Aik. 33:9,10). Manasse kuitenkin katui. Teksti jatkuu: ”Ahdingossaan Manasse koetti lepyttää Herraa, Jumalaansa, ja nöyrtyi isiensä Jumalan edessä.” Jumala kuuli rukouksen, ja Manasse vapautettiin. Hän sai valtaistuimensa takaisin ja mieleltään muuttuneena miehenä poisti epäjumalanpalveluksen.

Manasse oli tärkeä esimerkki katumuksen voimasta. Jos Manassen kaltainen raamatunhistorian syntisimpiin lukeutuva henkilö oli vedonnut Jumalaan ja saanut rikoksensa anteeksi, silloin kaikilla muillakin ihmisillä, myös suurimmilla syntisillä, oli toivoa.

Toisin kuin Vanhan testamentin muut apokryfikirjat Manassen rukous ei ole itsenäinen kirja, vaan se on tallentunut kreikkalaisessa tekstitraditiossa Oodit-nimisessä kokoelmassa. Rukouksen vanhin tunnettu teksti on syyrialainen käännös, joka sisältyy 200-luvulla syntyneeseen Didaskalia-nimiseen kirkolliseen teokseen. Rukouksen alkuperäisestä kielestä ei ole täyttä varmuutta; se on voinut olla myös heprea tai aramea. Kirjoittajaa ei tunneta. Arvoitukseksi jää niin ikään rukouksen syntyaika.

Luther sisällytti Manassen rukouksen apokryfikirjojen kokoelmaansa, koska hän piti sitä kauniina rukouksena, joka sopi hyvin rippiin valmistautuvalle.

Viisaus on liikkuvampaa kuin kaikki muu liike, ja puhtaudessaan se virtaa läpi kaiken.
Se on kaikkivaltiaan Jumalan hengitystä,
hänen voimansa ja kunniansa kirkasta säteilyä. Viis. 7:24–25

Johdantotekstit

Tobitin kirja

Tobitin kirja on kuvaus kahden hurskaan juutalaisen perheen vaikeuksista ja pelastumisesta. Suurin osa kirjasta kuvaa Tobia-nimisen nuoren miehen matkaa Meediaan. Pintatasoon liittyy syvempi ulottuvuus: matkanteko rinnastuu hurskaan elämään. Kirja pyrkii vastaamaan kysymykseen, miten hurskas juutalainen voi toisuskoisten keskellä elää Jumalan tahdon mukaan.

Kirjan nimenä on aiemmissa suomennoksissa ollut Tobian tai Tobiaan kirja, mutta nyt on useimpien muunkielisten käännösten tavoin päädytty nimeen Tobitin kirja. Tobit on kirjan kehyskertomuksen päähenkilö, ja uskonnollinen tematiikka liittyy lähinnä häneen. Rikas juutalainen Tobit asuu pakkosiirtojen jälkeen Assyrian Ninivessä ja joutuu kuninkaan epäsuosioon, koska luvatta hautaa teloitettuja maanmiehiään. Samaan aikaan toisaalla on nuori Saara joutunut ahdinkoon: paha henki on aina hääyönä tappanut hänen sulhasensa, kaikkiaan seitsemän. Tässä tilanteessa Jumala lähettää ihmishahmossa esiintyvän enkeli Rafaelin pelastamaan molemmat. Tobitin poika Tobia lähtee Rafaelin kanssa Meediaan hakemaan isänsä tallettamia rahoja, ja matkallaan he kohtaavat Saaran. Tobia saa monien vaiheiden jälkeen isänsä rahat ja Saaran, ja sokeutunut Tobit saa näkönsä takaisin. Kirja opettaa, että Jumala varjelee hurskasta elämän loppuun saakka. Tobitin kirja on kirjoitettu joko arameaksi tai hepreaksi noin vuonna 200 eKr. Lähi-idässä. Alkuteksti tunnetaan vain muutamien katkelmien pohjalta. Koko teksti on säilynyt ainoastaan kreikankielisenä käännöksenä. Siitä on kaksi alusta loppuun ulottuvaa versiota. Näistä on tässä suomennoksessa seurattu pitempää, joka on ilmeisesti alkuperäisempi. Tobitin kirjan kertomuksen sekä historian tapahtumiin viittaavissa että maantieteellisissä tiedoissa on lukuisia epätarkkuuksia. Kirjassa on yhtymäkohtia erilaisiin kirjallisuuden lajeihin: kertomakirjallisuuteen, viisauskirjallisuuteen, jopa satuihin. Huomattavan läheistä sukua on koko Lähi-idässä tunnettu Ahikarin tarina, jonka varhaisin tunnettu versio on jo 400-luvulta eKr. Matkakertomuksen osalta Tobitin kirja on aikansa viihdekirjallisuutta, osin humoristinenkin vaellustarina, jossa kaikki käy lopulta parhain päin. Vanhaan testamenttiin ei suhtauduta otsa rypyssä: kun siellä suuri kala syö Joonan, tässä Tobia syö suuren kalan, joka yrittää syödä häneltä jalan. Luther vertaa esipuheessaan Juditin kirjaa kreikkalaiseen tragediaan, Tobitin kirjaa taas komediaan. ”Judit opettaa, miten maa ja kansa joutuvat usein kurjuuteen ja miten tyrannit ensin riehuvat ja mahtailevat ja lopulta häpeällisesti tuhoutuvat. Samaan tapaan Tobit opettaa, miten hurskaan talonpojan tai porvarin saattaa myös käydä huonosti ja avioliitossa voi olla paljon kärsittävää Jumala kuitenkin aina armollisesti auttaa ja saattaa lopulta asiat iloiseen päätökseen.” Tobitin kirja on Suomessa ollut luetuimpia apokryfikirjoja. Erityisesti sitä suositeltiin avioon aikoville nuorille. Tobitin kirjan tuttuudesta kertoo sekin, että Aleksis Kivi rakensi Nummisuutarinsa osittain sen pohjalle. Näytelmässä suutari Topias lähettää Esko-poikansa kosioretkelle, ja tämä saa matkaseurakseen Mikko Vilkastuksen – sekä Mikael että Rafael ovat arkkienkeleitä. Maalaustaiteessamme on Alexander Lauréus 1800-luvun alussa kuvannut Tobitin kirjan tapahtumia. Tobitin kirjan pääsanoma on selvä. Eri kansojen keskellä eläneet juutalaiset tarvitsivat rohkaisua ja lohdutusta, ja kirja vastaa näihin toiveisiin. Sekä Tobitin että tämän pojan vaiheissa se osoittaa, kuinka Jumala huolehtii omistaan ja kuinka ihmisten tulee pitää toisistaan huolta.

Juditin kirja

Juditin kirja on värikäs kertomus kauniista ja hurskaasta juutalaisnaisesta, joka pelastaa kotikaupunkinsa vihollisen joukoilta. Samalla hän pelastaa koko maan; Judit-nimi pohjautuu heprean sanaan jehudit, joka merkitsee juutalaisnaista. Syvemmällä tasolla kertomus esimerkillään rohkaisee niitä, jotka ovat ylivoimaiselta vaikuttavassa ahdingossa: vahva usko ja luottamus Jumalaan vievät voittoon. Kertomus keskittyy Juditin henkilöön ja Jumalan pelastustekoon. Palestiinassa on persialaisarmeijan piirittämänä Bait-Ilajan kaupunki, joka kertomuksen juonen tavoin vaikuttaa keksityltä; arameankielinen nimi tarkoittaa yläkaupunkia. Kaupunki on Juudean vuoriston länsireunalla paikassa, josta on pääsy muualle Juudeaan ja Jerusalemiin. Juutalaisleski Judit lähtee kaupungista ja menee piirittäjien leiriin. Siellä hän kauneudellaan saa kiinnitetyksi vihollisarmeijan komentajan Holoferneksen huomion itseensä. Kun Holofernes juhlien jälkeen makaa juovuksissa vuoteellaan, Judit lyö miekalla hänen päänsä poikki ja pelastaa näin Israelin. Juditin kirja on todennäköisesti peräisin 100-luvun lopulta eKr. Tuolla vuosisadalla Juudea oli syyrialaisen seleukidihallinnon alaisuudessa ja vieraat vallanpitäjät ja heidän juutalaiset kannattajansa pyrkivät kreikkalaistamaan kansaa. Pakkotoimet johtivat sotiin, joista kerrotaan Makkabilaiskirjoissa. Juditin kirja on alun perin ilmeisesti kirjoitettu hepreaksi ja käännetty sitten kreikaksi. Hepreankielistä tekstiä ei ole säilynyt. Kirjan sisältö on epähistoriallinen mutta kuitenkin historiaan löyhästi kytköksissä: Holofernes- ja Bagoas-nimiset komentajat johtivat armeijaa, jonka Persian kuningas Artakserkses III 300-luvulla eKr. lähetti sotaretkelle länteen. Samoin yhteys makkabilaisajan tapahtumiin tuntuu ilmeiseltä. Judit ja Juudas Makkabilainen ovat samantapaisia sankareita, ja kirjan kuvaama tilanne muistuttaa aikaa, jolloin Juudas löi seleukidiarmeijan komentajan Nikanorin. Syvemmällä tasolla on kuitenkin kyse yleisemmistä asioista. Bait-Ilaja edustaa Jerusalemia, Israelia tai mitä tahansa juutalaisyhteisöä. Kertomuksessa kuvattu tilanne liittyy juutalaisten kokemiin ahdingon aikoihin, ja siinä on viittauksia Raamatun tapahtumiin ja niiden selityksiin. Sanomana on, että Jumala on pelastanut ja pelastaa vastedeskin ne, jotka häneen turvaavat. Kirjan uskonnollinen ydin tulee esiin Juditin puheessa ja rukouksessa, jotka ovat luvuissa 8 ja 9. Luther, joka kirjoituksissaan useasti viittaa Juditin kirjaan, korostaa hänkin esipuheessaan kirjan yleisluonteisuutta: ”Judithan tarkoittaa Juudeaa eli juutalaisten kansaa, joka on siveä ja pyhä leski.” Epähistoriallisuudenkin hän selittää tarkoitukselliseksi: ”Ajattelen, että kertoja on tahallaan ja tietoisesti sijoittanut tarinaan aika- ja nimivirheitä, jotta lukija ymmärtäisi sen hengelliseksi, pyhäksi saduksi.” Juditin kirja on moni-ilmeinen: se noudattelee antiikin proosakirjallisuuden kerrontatapaa ja aikansa historiankirjoituksen keinoja ja siinä on yhtäläisyyksiä muun hellenistisjuutalaisen kirjallisuuden kanssa, mutta samalla se liittyy Vanhan testamentin historiakirjojen, viisauskirjallisuuden ja psalmirunouden perinteisiin. Luther korostaa esipuheessaan nimenomaan yhteyttä Viisauden kirjaan: Juditin kirja on sen suhteen kuin ajatuksia havainnollistava näytelmäsovitus. Judit ja Holofernes -aihelma on maailmantaiteessa ollut melko yleinen, ja tähän tarinaan viittaa myös isä Hieronymus Topeliuksen Välskärin kertomuksissa, kun hän yrittää saada Regina von Emmeritzin murhaamaan Kustaa II Aadolfin.

Kreikkalainen Esterin kirja

Noin vuonna 100 eKr. laadittu kreikankielinen Esterin kirja on enimmältä osin käännös Raamatun kanonisiin kirjoihin kuuluvasta heprealaisesta Esterin kirjasta, joka on kirjoitettu persialaiskauden jälkeen noin 300–100 eKr. Alkuperäisen tekstin tavoin Kreikkalaisen Esterin kirjan runkona on kolme tarinaa, jotka on jossain vaiheessa punottu yhtenäiseksi kertomukseksi. Niin sanotussa Vasti-kertomuksessa kuningatar Vasti (Astin) uhmaa kuningas Artakserksestä ja kieltäytyy näyttäytymästä hovin vieraille. Hänen paikkansa saa kaunis juutalaisnainen Ester. Kirjan toinen kertomus, Esterin historia, kuvaa uuden kuningattaren nousua ja vaikeaa asemaa toisuskoisen kuninkaan vaimona ja samalla juutalaisyhteisön jäsenenä. Kolmas kertomus keskittyy Esterin kasvatusisään Mordokaihin, joka saa merkittävän aseman hovissa. Katala hovimies Haman pyrkii tuhoamaan sekä Mordokain että muut valtakunnan juutalaiset, mutta Mordokai saa kuninkaan puolelleen. Ester ja Mordokai kumoavat kuninkaan jo antaman tuhoamiskäskyn, kuningas hirtättää Hamanin ja hänen poikansa, ja juutalaiset saavat luvan tappaa kaikki vastustajansa. Samalla Ester ja Mordokai antavat määräyksen purim-juhlasta, jota tulee vuosittain viettää tämän voiton muistoksi. Purim on yhä juutalaisten tärkeä juhla. Tarina kytkeytyy löyhästi 486–465 eKr. hallinneen Artakserkseen eli Kserkseen aikaan, jolloin juutalaisia oli pakkosiirtolaisuuden jäljiltä eri puolilla Persian valtakuntaa. Kirjoittaja on ollut perillä persialaishovista ja Susan kaupungista, mutta kerronta on historiallisesti hyvin suurpiirteistä. Seikkailumainen tapahtumasarja johdattaa kirjan loppuun, jossa juutalaisten ahdistus muuttuu voitonriemuksi. Heprealainen Esterin kirja antoi toivoa diasporassa eli hajaannuksessa eläville juutalaisille, mutta siinä oli myös arveluttavia piirteitä. Kirjan tapahtumat saattoi tulkita niin, että juutalaiset eivät sopeutuneet persialaisyhteiskuntaan. Uskonnollisesti oli ongelmallista, että kirjassa ei suoraan puhuttu Jumalasta. Lisäksi juutalaisia vaivasi se, että kirjan sankarittaren elämäntapa ei käynyt yksiin Raamatun edellyttämän hurskauden kanssa. Esterin kirjan kreikankieliseen käännökseen laadittiinkin lisäyksiä, jotka vahvistavat kirjan uskonnollista sävyä. Suurin osa niistä on syntynyt diasporassa eläneiden juutalaisten keskuudessa. Lisäykset on sijoitettu kuutena, yleisesti kirjaimin A–F merkittynä osana muun tekstin lomaan. Kirjan johdannoksi sijoitettu lisäys A kertoo Mordokain unesta ja on luonteeltaan lähellä Danielin kirjan näkyjä. B-lisäys sisältää käskykirjeen, jossa Artakserkses määrää juutalaiset tuhottavaksi. Lisäyksessä C Mordokai rukoilee Jumalaa Israelin kansan puolesta, lisäyksessä D Ester astuu kuninkaan eteen. E-lisäyksessä kuningas antaa uuden käskykirjeen, jolla hän peruuttaa määräyksensä juutalaisten tuhoamisesta, ja kirjan päättää lisäys F, jossa selitetään Mordokain uni ja mainitaan lyhyesti purim-juhlaa koskevan kirjeen kääntämisestä. Näin tarina on saanut kehykset Mordokain unesta ja sen tulkinnasta sekä lisäjaksoja, jotka korostavat kirjan tapahtumien uskonnollista merkitystä. Jumala ei hylkää omaa kansaansa vaan varjelee sitä, ja toisaalta juutalaiset voivat vainojen aikana itsekin tehdä paljon kansansa pelastamiseksi.

Ensimmäinen makkabilaiskirja

Ensimmäinen makkabilaiskirja kuvaa hellenisoituvan Juudean kriittisiä vaiheita vuosina 175-135 eKr., seleukidihallitsija Antiokhos IV Epifaneen valtaannoususta ylipappi Johannes Hyrkanoksen ajan alkuun. Kirja kertoo hurskaan juutalaisen Mattatian poikien Juudaksen, Jonatanin ja Simonin sotilaallisista ja poliittisista ponnisteluista oman riippumattoman valtion luomiseksi. Teos on historiankirjoitusta: se pyrkii esittämään tapahtumat aikajärjestyksessä, usein ajoituksineen. Se käyttää monia eri lähteitä ja kertoo voittojen lisäksi myös juutalaisten takaiskuista. Antiikin historiankirjoituksen yleiseen tapaan asiat kuitenkin esitetään valikoivasti - tavoitteena on yhtenäinen kokonaisuus, ei välttämättä sen kertominen, miten kaikki oikeastaan tapahtui. Rajoituksistaan huolimatta Ensimmäinen makkabilaiskirja on yksi tärkeimmistä hellenistisen ajan juutalaisuuden historian lähteistä. Historiateoksen laatija on hallinnut kerronnan ja draaman keinot. Kirjan jaotus on pääosiltaan yksinkertainen (luvut 1-2 Miten kaikki alkoi, jakso 3:1-9:22 Juudas, sotasankari, jakso 9:23-12:53 Jonatan, nerokas neuvottelija, jakso 13-16 Simon, vakiinnuttaja), mutta kerronnassa on koko ajan jännitystä ja vastakohtia korostava rytmi. Hyvä esimerkki on kirjan alku: Antiokian vallanpitäjien ja heidän juutalaisten myötäilijöidensä toimet kovenevat vähitellen, kunnes pahan voimat saavat vastaansa lain puolesta kiivailevat makkabilaiset. Kerrontaa värittävät vielä kreikkalaiselle historiankirjoitukselle epätyypilliset mutta Vanhan testamentin historiateoksista tutut laulu- ja runojaksot. Kirja on todennäköisesti syntynyt makkabilaissotia seuranneella hasmonien valtakaudella, ilmeisesti Johannes Hyrkanoksen kuoleman (104 eKr.) jälkeen ja varmasti ennen kuin Pompeius valtasi Palestiinan (63 eKr.). Sitä on luonnehdittu Hyrkanoksen suvun hovihistoriaksi. Kirjoittajalla on nähtävästi ollut käytössään sekä temppelin arkiston että seleukidihallinnon asiakirjoja. Lisäksi teoksen loppupuolella lainataan ulkomaisia diplomaattisia asiakirjoja. Lähteitä on voitu erotella niiden erilaisen päiväyskäytännön mukaan: seleukidien ajanlaskun makedonialainen versio alkaa syksystä 312 ja juutalaisten käyttämä babylonialainen ajanlasku keväästä 311. Kirjoittajan maantieteellinen tuntemus ja paikallistietämys osoittavat, että teos on laadittu Juudeassa, todennäköisesti Jerusalemissa. Kirjan teksti on säilynyt meille vain kreikankielisenä, mutta sen alkukieli on ollut heprea tai aramea. Kirkkoisä Hieronymuksella, joka 300- ja 400-luvun vaihteessa käänsi Raamatun latinaksi, oli vielä käytössään hepreankielinen teksti. Kirjan kreikka ilmentää heprealaisen lähdetekstin luonnetta ja aikansa käännöstapaa: ilmaukset ovat usein monitulkintaisia, eivätkä virkerakenteet aina ole kreikan kirjakielen mukaisia. Ensimmäinen makkabilaiskirja antaa seleukidihallinnon ajasta puolueellisen mutta suhteellisen luotettavan kuvan. Jerusalemin juutalainen ylimystö oli noina vuosina tiiviisti yhteydessä Antiokian hoviin: Onias, Jason ja Menelaos ovat kukin vuorollaan hankkimassa itselleen ylipapin virkaa kuninkaalta. Antiokhos IV Epifanes kuvataan kirjassa raakalaiseksi, mikä ei täysin vastanne todellisuutta. Näyttää nimittäin siltä, että Mooseksen laista tiukasti kiinni pitäneet juutalaiset kärsivät myös omien maanmiestensä kreikkalaisvaikutteisista uskonnollisista uudistushankkeista, joille haettiin tuki hallitsijalta. Kirjan keskeiset käsitteet ja opetukset kytkeytyvät tiiviisti ajan radikaalien hellenisointipyrkimysten vastustukseen. Sinänsä melko löyhästi toisiinsa liittyvät taistelujaksot ja muut sotakuvaukset jäsentyvät kokonaisuudeksi yhden perusajatuksen ympärille: pakanakansat ovat käyneet sotaan Israelia vastaan. Samaan pakanoiden joukkoon lasketaan myös luopiojuutalaiset; rajalinja määrittyy Mooseksen lain noudattamisen mukaan. Kun uskonnollista uudistuspolitiikkaa kannattavat juutalaiset pyrkivät väljempiin näkemyksiin, Mattatia ja hänen poikansa ”kiivailevat lain puolesta” ja tahtovat säilyttää kaikki luovuttamattomat juutalaisen uskon tunnusmerkit, kuten temppelikultin, ympärileikkauksen ja ruokasäännökset. Kiivailulle otetaan esikuvaksi pappi Pinehasin tinkimätön asenne (4. Moos. 25:6-13). Kirjoittaja on ilmeisesti muistakin syistä tahtonut liittää Mattatian poikien suvun ”ikuisen pappeuden” lupauksen piiriin. Suvussa Johanneksesta alkaen kulkenut ylipappeus saa näin oikeutuksensa. Huomiota herättäviä erityispiirteitä kirjassa ovat muun muassa Jumalan nimen kiertäminen (usein sanalla ”taivas”), Vanhan testamentin historiankirjoituksen jäljittely ja makkabilaiskapinan vertaaminen Joosuan ja Daavidin sotiin. Toisin kuin Danielin kirja, Viisauden kirja ja Toinen makkabilaiskirja tämä kirja ei puhu mitään kuolemanjälkeisestä elämästä Profetia on kirjoittajan mukaan lakannut. Kantavana ajatuksena kuitenkin on, että Jumala taistelee lakia noudattavan kansansa puolesta. Myöhempinä aikoina teoksen sanoma on kiteytetty Jumalan kansan kestävyydeksi jumalattoman kuninkaan toimeenpanemissa vainoissa. Vanhan kirkon aikana esimerkiksi Cyprianus ja Augustinus korostivat juuri vainottujen kestävyyttä. Myöhemmin erityisesti Lutherin opetuksessa kiinnitetään huomiota myös siihen, miten teos opettaa tottelemaan ihmisten sijasta Jumalaa. Kirjan myöhemmistä vaiheista mainittakoon vielä, että Georg Friedrich Händel sävelsi vuonna 1747 oratorion ”Juudas Makkabealainen”.

Toinen makkabilaiskirja

Toinen makkabilaiskirja kertoo samoista tapahtumista kuin Ensimmäinen makkabilaiskirja. Se on kuitenkin itsenäinen ja vaihtoehtoinen kuvaus hellenistisen ajan Jerusalemin vaiheista vuosina 180–160 eKr. Kirja kuvaa makkabilaiskapinaa edeltäviä tapahtumia Jerusalemissa ja keskittyy sitten Juudas Makkabilaisen toimiin Syyrian seleukidikuninkaita vastaan. Samalla kirja osoittaa, miten juutalaisen kansan kohtalo on ollut kytköksissä Jerusalemin temppelin vaiheisiin. Vaikka Toinen makkabilaiskirjakin on historiankirjoitusta, sen esitystapa poikkeaa suuresti Ensimmäisestä makkabilaiskirjasta. Teos ei ole aikajärjestyksessä etenevä kronikka vaan koostuu erillisistä episodeista ja vaihtelevista tekstilajeista. Vaihtelu on tietoisen sommittelun tulosta. Toinen makkabilaiskirja on nimittäin lyhennelmä muutoin tuntemattoman Jason Kyreneläisen laatimasta laajemmasta historiateoksesta, joka ei ole säilynyt meille. Nimettömäksi jäävä lyhennelmän laatija on tiivistänyt ja dramatisoinut liian laajaksi ja monipolviseksi katsomansa historian nykyiseen muotoonsa. Toinen makkabilaiskirja korostaa Jerusalemin temppelin merkitystä, jopa niin että temppelistä tulee kirjan varsinainen päähenkilö. Kirjan alkuun on myöhemmin liitetty kaksi juhlakirjettä, jotka esittelevät Jerusalemissa käyttöön otettua uutta temppelinvihkimisjuhlaa (1:1–2:18). Varsinainen kerronta alkaa lyhennelmän laatijan esipuheella (2:19–23). Siksi kirjan alkupuolella kuvataan seikkaperäisesti kuningas Antiokhos IV Epifaneen virkamiehen Heliodoroksen uhkaavaa vierailua temppelissä (3:1–40) ja Mooseksen laista vieraantuneiden ylipappien Jasonin ja Menelaoksen toimintaa Jerusalemissa (4:1–5:10). Antiokhoksen aikana temppeli ja juutalaiset joutuvat kärsimään suurta ahdinkoa (5:11–6:11). Eleasarin ja seitsemän veljeksen marttyyrikertomusten (6:12–7:42) jälkeen teos ryhtyy kuvaamaan Juudas Makkabilaisen taisteluja kansan ja temppelin puolesta (8:1–13:26). Kirja päättyy ratkaisevaan taisteluun kuninkaan sotapäällikköä Nikanoria vastaan ja juutalaisten voitonjuhlaan (14:1–15:39). Kirja on syntynyt eri vaiheissa. Alkuperäinen Jason Kyreneläisen historiateos on kirjoitettu lähempänä Juudaksen aikaa (160–150 eKr.). Toisen makkabilaiskirjan esittämä lyhennelty versio tästä teoksesta on ilmeisesti laadittu vuoden 124 eKr. jälkeen. Tuohon vuoteen on päivätty kirjan alkuun liitetty ensimmäinen juhlakirje. On mahdollista, että teokseen on vielä myöhemmin lisätty joitakin suhteellisen itsenäisiä osia, kuten toinen juhlakirje. Tärkeimmät kuvaukset sijoittuvat Jerusalemiin, ja on luonnollista olettaa, että teos on siellä myös kirjoitettu. Kirjan alkukieli on huoliteltua kreikkaa. Tekstissä viljellään säännöllisesti hellenistisen historiankirjoituksen tehokeinoja. Lukijaan pyritään tietoisesti vaikuttamaan esittämällä tapahtumat ja henkilöhahmot mahdollisimman dramaattisessa valossa. Toisen makkabilaiskirjan historiankirjoituksen tyyliä onkin usein kuvattu traagiseksi. Tyypillistä on, että merkittäviin taisteluihin liittyy taivaallisia enteitä ja ilmestyksiä. Lisäksi kirjan kuvaamat rikolliset saavat usein rangaistuksen tarkasti tekojaan vastaavalla tavalla. Kirja korostaa opetuksissaan Jumalan kaikkivaltiutta. Jumala pelastaa kansansa ja temppelinsä, vaikka joutuu ensin kurittamaan Mooseksen laista luopuneita lapsiaan. Teoksessa kuvataan, miten luopumus laista vie kansan kärsimyksiin. Uudistusmieliset ylipapit johtavat kansan harhaan, ja juutalaiset elämäntavat vaihtuvat kreikkalaisiin. Uskolliset juutalaiset pysyvät Mooseksen laille kuuliaisina henkensä uhallakin. Jumala käyttää sekä pakanakuningas Antiokhoksen tuottamaa ahdinkoa että Juudas Makkabilaisen armeijaa palauttaakseen juutalaiset liittoonsa. Luopumuksen, rangaistuksen ja katumuksen jälkeen koittaa pelastus: juutalaiset vihkivät saastuneen temppelin uudelleen käyttöön ja saavat voiton Nikanorin edustamista pakanoista. Toisen makkabilaiskirjan opetuksiin kuuluu myös usko ruumiin ylösnousemukseen. Uskonnollisen vainon uhrit saavat palkkion kuuliaisuudestaan tulevassa elämässä, vaikka joutuvatkin täällä kärsimään. Jumalan luomismahtiin kuuluu myös ruumiin ylösnousemus (7:28,29), ja sen toivossa Juudas Makkabilainenkin rukoilee kuolleiden puolesta (12:43–45). Kirjaa on arvostettu kristikunnassa etenkin sen marttyyrikertomusten vuoksi. Kristillisissä marttyyrikertomuksissa onkin samoja piirteitä kuin kertomuksessa Eleasarista sekä seitsemästä veljeksestä ja heidän äidistään. Vanhassa kirkossa puhuttiin makkabilaismarttyyreistä ja näiden kunniaksi oli oma juhlapäivänsä. Martti Luther vieroksui kuvausta sankarillisesta itsemurhasta (14:37–46). Katolisessa perinteessä tärkeitä ovat teoksen sisältämät ajatukset kuolleiden puolesta rukoilemisesta ja pyhien esirukouksesta, ja kirjan marttyyrikertomuksia käytetään yhä edelleen katolisessa liturgiassa. Toinen makkabilaiskirja sisältää runsaasti värikkäitä kohtauksia, joten ei ole ihme, että monet taiteilijatkin ovat tarttuneet niihin.

Viisauden kirja

Viisauden kirja, toiselta nimeltään Salomon viisaus, on toinen apokryfikirjojen viisauskirjoista. Sen tavoitteena on innostaa lukijaa tutkimaan viisautta ja soveltamaan sitä omaan elämäänsä Kirjoittaja korostaa viisauden tärkeyttä, sen tutkimisen ja harjoittamisen mukanaan tuomia etuja. Oikeamielisyys nousee kirjan keskeiseksi teologiseksi teemaksi: viisaus on oikeamielisyyttä. Oikeamielinen luottaa Jumalaan ja noudattaa hänen tahtoaan. Miksi kuitenkin jumalaton näyttää menestyvän maailmassa samalla kun oikeamielinen viisas kärsii? Viisauden kirjan kirjoittajalle jumalattoman menestys on ainoastaan näennäistä ja oikeamielisen kärsimys väliaikaista; oikeamielinen saa palkkansa kuoleman jälkeen. Erityisesti toisen luvun kuvauksen vanhurskaan kärsimisestä on varhaisessa kirkossa ymmärretty viittaavan Kristukseen. Teos on ensimmäisiä Raamatun kirjoituksia, joissa esiintyy ajatus kaikkien kuolleiden ylösnousemuksesta. Ihmisen sielu on ollut olemassa jo ennen syntymää, ja se on kuolematon. Kuoleman jälkeinen elämä tarjotaan kuitenkin vain niille, jotka ovat eläneet viisauden mukaan. Kirjassa ei nimetä yhtään henkilöä eikä yhtään paikkaa Punaistamerta lukuun ottamatta, mutta Raamattunsa hyvin tunteva lukija tunnistaa monia henkilöitä ja tapahtumia. Nimien poisjättö on tarkoituksellista. Henkilöt ja tapahtumat ovat oikeastaan esimerkkejä. Kirjoittaja tahtoo lukijan suhteuttavan kirjan kuvaaman oikeamielisen ihmisen elämäntapaa omaansa. Viisauden kirja jakautuu selvästi kolmeen osaan. Ensimmäistä osaa (luvut 1–6) voidaan kutsua kehotukseksi viisauden harjoittamiseen. Siinä kirjoittaja luettelee viisauden harjoittamisen etuja ja jumalattoman elämän huonoja seurauksia. Toisessa osassa (luvut 7–10) ”minä” ylistää viisautta kertoen, kuinka viisaus on tarjonnut hänelle avaimet maailman ja maailmankaikkeuden ymmärtämiseen. Kolmannessa osassa (luvut 11–19) kerrotaan viisauden vaikutuksesta Ensimmäisen ja Toisen Mooseksen kirjan tapahtumiin. Luvuissa 13–15 käsitellään poleemiseen sävyyn epäjumalien palvomista. Teos on laadittu ajanlaskun taitteen tienoilla (noin 30 eKr.–50 jKr.) Egyptin Aleksandriassa. Se on kirjoitettu kreikaksi hellenistisille juutalaisille. Kirjoittaja tuntee hyvin Vanhan testamentin sen kreikankielisessä Septuaginta-muodossa, erityisesti Mooseksen kirjat, Psalmit ja Jesajan kirjan. Hän tuntee myös hellenististä retoriikkaa, luonnontiedettä ja filosofiaa. Teos sisältääkin filosofista terminologiaa ja tuon ajan oppirakennelmia. Kirjoittaja esittää oman aikansa tieteen käsityksiä luonnosta ja maailmankaikkeudesta ja on filosofisessa ja teologisessa ajattelussaan lähellä Filon Aleksandrialaista, tuon ajan tunnettua juutalaista filosofia ja raamatunselittäjää Erityisesti viisauden toiminta luomisessa ja luonnossa sekä oppi kuoleman jälkeisestä elämästä ovat yhteisiä piirteitä. Viisauden kirja valaisee kiinnostavalla tavalla sitä juutalaisuutta, jonka piirissä kristinusko syntyi. Sen vaikutusta eräisiin Paavalin kirjeisiin pidetään todennäköisenä, vaikka sitä lainataan ensimmäisen kerran vasta ensimmäisen vuosisadan lopulla Klemensin kirjeessä korinttilaisille. Katolisessa liturgiassa deuterokanoniset kirjat ovat tärkeässä asemassa, ja näistä kirjoista peräisin olevista lukukappaleista neljäsosa on juuri Viisauden kirjasta. Hetkipalvelusten deuterokanonisista teksteistä Viisauden kirjan osuus on yli kaksi kolmasosaa. Ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksessa Viisauden kirjaa käytetään profeettojen, kirkon suurten opettajien, pyhien, marttyyrien ja Jumalansynnyttäjän muistojuhlina ehtoopalveluksessa luettavina ns. parimiateksteinä, jotka sisältävät juhlan aiheeseen liittyviä ennustuksia ja opetusta.

Sirakin kirja kreikkalaisen tekstin mukaan

Johdanto
Sirakin kirja lienee apokryfikirjoista tunnetuin. Jeesus Sirakin eli Ben Siran laatima teos kehittää Sananlaskujen kirjasta ja Saarnaajasta tuttua viisausperinnettä keskustellen oman aikansa kreikkalaisten aatevirtausten kanssa. Näin se avaa mielenkiintoisen näkökulman juutalaisen uskon ja hellenistisen kulttuurin kohtaamiseen toisella esikristillisellä vuosisadalla. Kreikkalaisen tekstin synty Kirja on alun perin kirjoitettu heprean kielellä, mutta pitkään se tunnettiin ainoastaan vanhoista käännöksistä. Näistä tärkein on Septuagintaan sisältyvä käännös, jonka laati Jeesus Sirakin pojanpoika. Käännökseen liittämässään johdannossa hän valottaa työnsä taustaa. Hän kertoo tulleensa Egyptiin, ilmeisesti sen silloiseen pääkaupunkiin Aleksandriaan, kuningas Euergeteen 38. hallitusvuotena. Oleskeltuaan siellä melko pitkään hän käänsi isoisänsä teoksen kreikaksi. Mainittu kuningas Euergetes, täydelliseltä nimeltään Ptolemaios VIII Euergetes II, hallitsi Egyptiä vuosina 170–164 ja 145–116 eKr. Jeesus Sirakin pojanpoika lienee tullut Egyptiin vuonna 132 eKr. Käännös on luultavasti syntynyt kohta Euergeteen kuoleman (116 eKr.) jälkeen. Kääntäjän ilmoittamasta vuosiluvusta ja eräistä muista aikahistoriallisista viittauksista voidaan päätellä, että isoisä, kirjan kirjoittaja, on toiminut toisen esikristillisen vuosisadan alkupuoliskolla, todennäköisesti vuosien 190 ja 180 eKr. välisenä aikana Jerusalemissa.

Hepreankielisen ja kreikankielisen tekstin suhde
Sirakin kirjan hepreankielistä tekstiä on säilynyt 68 prosenttia. Heprealainen tekstitraditio poikkeaa kreikkalaisesta siinä määrin, että komitea katsoi tarpeelliseksi kääntää rinnakkain molemmat tekstit. Ratkaisu on kansainvälisestikin ainutlaatuinen ja uraauurtava. Heprealaisen Sirakin kirjan käännös ei kuitenkaan sisälly kirkkoraamatun yhteydessä julkaistavien apokryfikirjojen kokoelmaan, sillä mikään kirkkokunta ei pidä heprealaista tekstiä ohjeellisena. Tästä syystä heprealaisen Sirakin kirjan suomennos julkaistaan apokryfikirjojen erillisniteissä. Koska kaikilla lukijoilla ei ole mahdollisuutta lukea kreikkalaisen ja heprealaisen tekstin suomennoksia rinnakkain, kreikkalaisen tekstin käännöksen yhteyteen on liitetty poikkeuksellisen paljon viitteitä Niiden avulla lukijalle osoitetaan erityisesti niitä kohtia, joissa kreikkalainen teksti poikkeaa heprealaisesta. Joissakin kohdin heprealainen teksti on kreikkalaista suppeampi, toisissa laajempi. Edellisessä tapauksessa asiasta ei erikseen huomauteta, jälkimmäisessä kyllä. Hyvä esimerkki on jakso 30:11–33:18, jossa heprealaisen tekstin suomennos on 44 riviä pitempi kuin kreikkalaisen. Heprealaisen tekstin kreikannos tulkitsee tekstiä välistä yllättävänkin vapaasti. Hauska yksityiskohta on suhtautuminen lääkäriin. Heprealaisen tekstin mukaan ”Luojaansa vastaan tekee syntiä se, joka asettuu lääkäriä vastaan”, kun taas kreikkalainen muuttaa ajatuksen: ”Se, joka tekee syntiä Luojaansa vastaan, joutukoon lääkärin käsiin!” (38:15). Käännöksen ja alkutekstin erot johtuvat osin kääntäjän, Jeesus Sirakin pojanpojan, ja hänen lukijakuntansa elinympäristöstä egyptiläisessä suurkaupungissa Aleksandriassa. Esimerkkinä tästä käännöksen kaupunkilaisuudesta voi mainita jakeen 3:9, joka heprealaisittain kuuluu: ”Isän antama siunaus tekee juuresta lujan, äidin langettama kirous repii taimen maasta”, mutta kreikkalaisittain: ”Isän antama siunaus vahvistaa lasten talot, äidin langettama kirous repii niiden perustukset.”

Teos ja sen tekijä
Septuagintan ja syyrialaisen käännöksen perusteella Sirakin kirja on tunnettu nimellä ”Jeesuksen, Sirakin pojan, viisaus”. Latinankielisessä Vulgata-käännöksessä kirjan nimenä on Ecclesiasticus. Tätä nimeä on selitetty sillä, että kyseessä olisi kirkon (ecclesia) erityisesti suosima tai Saarnaajan kirjaa (Ecclesiastes) muistuttava kirja. Rabbiinisessa kirjallisuudessa teos tunnetaan nimellä ”Ben Siran kirja” tai ”Ben Siran opetus”. Nimi Ben Sira, ’Siran poika’, sisältää viittauksen kirjoittajan isään, jonka nimi oli hepreaksi Sira, kreikaksi Sirak. Jeesus Sirak oli ammatiltaan viisauden opettaja. Tämä käy ilmi sekä kirjan sisällöstä että johdannosta, jonka hänen pojanpoikansa laati kreikankieliseen käännökseen. Hän kuului ammattikuntaan, josta 1930-luvun raamatunsuomennoksessa käytetään nimitystä ”kirjanoppineet”, nykyisessä ”lainopettajat”. Tämä ammattikunta oli Israelissa syntynyt kuningasajan kirjureista, jotka toimivat ennen kaikkea hovissa monissa kirjallista sivistystä vaativissa tehtävissä. Babylonian pakkosiirtolaisuuden (n. 586–538 eKr.) jälkeen kirjureista oli vähitellen kehittynyt Mooseksen lakiin perehtyneiden oppineiden luokka. Sirakin kirjasta käy ilmi, että lainopettajan toimenkuvaan kuului paljon muutakin kuin Mooseksen lain tutkiminen ja opettaminen. Hänen tehtäviinsä kuuluivat esimerkiksi ulkomaanmatkat (34:9–13), joiden taustalla saattoi olla poliittinen toimeksianto. Paitsi lain selittäjänä ja opettajana hän toimi myös tuomarina (38:33) ja poliittisena neuvonantajana (39:4), ja hän halusi hyödyttää viisaudellaan koko kansaa (37:19–26). Lainopettaja oli perillä myös aikansa maallisesta viisaudesta. Sirakin kirjassa on muutamia viittauksia muun muassa kreikkalaiseen kirjallisuuteen.

Rakenne ja sisältö
Vanhan testamentin kanonisista kirjoista teologisesti ja sisällöllisesti lähinnä Sirakia ovat Sananlaskut, Job, Saarnaaja ja Viides Mooseksen kirja. Uudessa testamentissa Sirakin kirjan jälkiä on ennen muuta Matteuksen evankeliumissa ja Jaakobin kirjeessä. Rakenteeltaan ja sisällöltään Sirakin kirja on osittain vaikeasti hahmotettavissa. Kokonaisuutta jäsentää kolme viisaudesta puhuvaa jaksoa: Alussa (luku 1) on viisauden ylistys, jossa viisaudesta puhutaan kolmannessa persoonassa. Kirjan keskikohdassa (luku 24) kuvataan viisauden merkitystä Israelin kansalle, jolloin viisaus puhuu itsestään ensimmäisessä persoonassa. Kirjan päättää myöhemmin lisätty luku 51, jonka kirjoittaja puhuu ensimmäisessä persoonassa omasta viisauden etsinnästään. Viisausteemalla on selvästi koko teosta hallitseva ja jäsentävä tehtävä. Luku 24 jakaa kirjan kahteen aiheensa puolesta hieman poikkeavaan osaan: luvut 2–23 sisältävät etupäässä yksityisen ihmisen elämää, perhettä ja avioliittoa koskevia opetuksia, luvuissa 25–50 opetukset kohdistuvat julkiseen elämään. Oma erityinen kokonaisuutensa on lukujen 44–50 ”Esi-isien ylistys”, joka on kirjallisuudenlajina uusi piirre israelilaisessa viisauskirjallisuudessa. Sen taustalla on kreikkalainen kirjallinen laji, jonka sisältönä on kuuluisien miesten ylistys, enkomion, ja sen tarkoituksena on osoittaa, että myös Israelin kansan historiassa on antiikin sankareihin verrattavia suurmiehiä. Kirjoittajan opetuksessa esiintyy myös muita perinnäisen israelilaisen viisauden kannalta uusia teemoja, joiden taustalla voidaan nähdä kreikkalaisen kulttuurin vaikutusta. Sellaisia ovat esimerkiksi pohdinta lääkärin tarpeellisuudesta (38:1–15), ohjeet oikeasta käyttäytymisestä pidoissa (31:12–32:13) sekä lukuisat maininnat ystävyyden suuresta arvosta (esim. 6:5–17). Teologiselta kannalta merkittäviä ovat temaattiset yhteydet ajan kreikkalaiseen filosofiaan, erityisesti stoalaisuuteen. Tärkein yhtymäkohta on luottamus kaitselmukseen. Jaksossa 39:12–35 olevassa opetusrunossaan kirjoittaja pitää kiinni juutalaisen ja stoalaisen ajattelun perusnäkemyksestä, jonka mukaan kaikella on maailmassa tarkoituksensa ja maailma on ihmisen kannalta hyvä paikka elää. Runossa korostuu myös oikean ajan keskeinen merkitys: kaikki tapahtuu aikanaan, ja ihmisen tehtävänä on oppia tunnistamaan oikea aika kullekin asialle. Kaitselmus hallitsee myös yksityisen ihmisen elämää. Jakeissa 16:17–23 otetaan vahvasti kantaa niitä vastaan, jotka kiistävät Jumalan olevan kiinnostunut yksityisen ihmisen elämästä Toisin kuin stoalaiset kirjoittaja ei kuitenkaan mene niin pitkälle, että pitäisi ihmisen kohtaloa ennalta määräytyneenä. Hän edustaa Mooseksen lakiin pohjautuvaa käsitystä, jonka mukaan ihminen kykenee vapaasti päättämään, haluaako noudattaa Jumalan käskyjä vai ei. Näin hän puolustaa ihmisen vapaata tahtoa (15:11–20). Myös myöhempi rabbiininen juutalaisuus asettui tälle kannalle. Koska ihmisellä on vapaa tahto, hänen kohtalonsa määräytyy tekojen ja niiden tuottamien seurausten perusteella. Palkkio ja rangaistus saadaan jo tässä elämässä (9:12). Elämän pitkässä saatossa hurskaus palkitaan ajallisena siunauksena, ja samoin syntinen saa rangaistuksensa jo eläessään. Kuolema on ehdoton raja; sitä ennen ihmisen on tehtävä kaikki, mikä hänen tehtävänään on. Kuoleman jälkeisestä elämästä kirja opettaa, että ihminen elää eteenpäin lapsissaan, niin hyvässä kuin pahassakin (30:4,5, 41:5–10). Lisäksi ihminen jatkaa elämäänsä nimessään eli jälkimaineessaan (41:11–13). Tämä ajattelutapa säilytti vankan jalansijan ylösnousemususkon rinnalla myös myöhemmässä rabbiinisessa juutalaisuudessa.

Tärkeintä on viisaus
Sirakin kirjan teologisesti merkittävin panos juutalaisuuden ja hellenismin vuoropuheluun on viisauden, Tooran (Mooseksen lain) ja Jumalan kunnioittamisen yhdistäminen: Tooran kanssa samastetun viisauden voi saavuttaa vain se, joka kunnioittaa Jumalaa ja noudattaa hänen käskyjään. Viisaus luotiin ennen kaikkia muita, eikä se koskaan katoa (24:9). Se on kuvattu ihmisen kaltaiseksi: se esiintyy opettajana (4:11–19), vaimona (14:20–15:10) ja rakastettuna (51:13–21). Jumala lahjoittaa viisauden ystävilleen eli niille, jotka noudattavat hänen käskyjään ja pelkäävät häntä (15:1). Herran pelko on viisauden alku ja juuri (1:14,20). Viisaus on koko maailmaa ja kaikkia kansoja koskettava asia, mutta sen varsinainen kotipaikka on Israel (24:6–8). Se on asettunut asumaan Jerusalemiin (24:11), ei esimerkiksi Ateenaan tai Aleksandriaan, ja se on saanut konkreettisen ilmauksensa Mooseksen laissa (24:23). Vaikka viisaus onkin Jumalan lahja, ihmisen on ponnisteltava sen saavuttamiseksi, kestettävä koetuksia (2:1–6) ja noudatettava kurinalaista elämää (6:18–37). Syntiset ja ymmärtämättömät eivät voi sitä koskaan tavoittaa (15:7–9). Sen saavuttaminen on keskeisellä tavalla yhteydessä Korkeimman lain tutkisteluun (38:34). Yhdistämällä viisauden, Tooran ja jumalanpelon Jeesus Sirak ja muut oppineet hellenistijuutalaiset pyrkivät painottamaan Mooseksen lain merkitystä aikansa juutalaisille, jotka elivät hellenistisen kulttuurin keskellä. Heidän lakinsa, Toora, ilmensi samaa ikiaikaista viisautta kuin kreikkalainen filosofia, ja tätä lakia noudattava, Jumalaa pelkäävä ihminen saavutti pitkän ja onnellisen elämän.

Kirkon ja kansan käytössä
Sirakin kirjaa käytetään nykyisin eniten katolisessa kirkossa, jonka käyttämistä deuterokanonisista kirjoista se on Viisauden kirjan ohella eniten esillä katolisessa liturgiassa. Pyhän Henrikin juhlapäivänä – Heikin päivänä, 19.1. – luetaan messun ensimmäisenä lukukappaleena Sirakin jakeet 45:12–20 ja sitten 45:4,5. Kirkon liturgia ylistää Neitsyt Mariaa ”Viisauden istuimeksi”, ja traditio onkin yhdistänyt Mariaan viisaustekstejä: esimerkiksi Sirakin jakeet 24:1,3,4,8–12,20–22 luetaan lukukappaleena Autuaan Neitsyt Marian messuissa. Katolisen kirkon katekismus lainaa Sirakin kirjaa, muun muassa käsitellessään neljättä käskyä ja perheenjäsenten velvollisuuksia. Ortodoksisessa kirkossa Sirakin kirjasta luetaan esi-isien ylistys, jakeet 44:1–15, toisena helluntainjälkeisenä sunnuntaina, jolloin muistellaan Athosvuoren pyhiä kilvoittelijoita ja Venäjän kaikkia pyhiä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon evankeliumikirjaan on valittu kaksi tekstiä Sirakin kirjasta: jakeet 45:15–20 vaihtoehtoiseksi lukukappaleeksi pyhän Henrikin muistopäivänä sekä 15:5,6 vaihtoehtoiseksi antifoniksi kolmantena joulupäivänä. Martti Luther ei kelpuuttanut apokryfikirjoja eikä siten myöskään Sirakia kanonisten kirjojen joukkoon, mutta hänen mielestään kirja oli ”viisaan miehen kirjoittama oivallinen teos”, joka opettaa lukijalleen oikeaa suhtautumista Jumalan sanaan, pappeihin, vanhempiin, ruumiin tarpeisiin, palvelijoihin, omaisuuteen, naapureihin, ystäviin, vihollisiin, esimiehiin ja kaikkiin muihin ihmisiin. Vuosisatojen varrella Sirakin kirja on nauttinut suurta suosiota sekä kristillisissä että maallisissa piireissä. Suomessakin vanha kansa on mielellään vedonnut siihen, mitä ”Syyrakki” puheena olevasta asiasta sanoo. Kun kuvanveistäjä Ville Vallgren 1800-luvun lopulla oleskeli Pariisissa, hänellä ja hänen pohjoismaisilla taiteilijaystävillään oli tapana kokoontua viinituvassa, jonka nimi oli Jesus Syrach. Vallgren ihastui niin suuresti Sirakin ajatuksiin ja paikan henkeen, että perusti Suomeen palattuaan Syyrakin Ritarikunnan, joka toimii edelleen. Sirak on esillä myös kaunokirjallisuudessamme. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä on Sirak-muistumia, ja myöhemmistä prosaisteista esimerkiksi Pentti Haanpää on käyttänyt kirjaa hyväkseen. Varhainen Sirak-sitaatti on Frans Michael Franzénin runossa Till en yngling (1793):
Drick – men sällan och med mått.
Mins hvad Syrach skrifvit:
”Vin och vänskap smaka godt,
då de gamla blifvit.”
Franzén viittaa Sirakin kirjan jakeeseen 9:10, joka uudessa suomennoksessa kuuluu näin:
Älä hylkää vanhaa ystävää,
sillä uusi ei ole hänen veroisensa.
Uusi ystävä on kuin uusi viini,
joka vasta vanhetessaan maistuu sinulle.

Jaenumerot ja täydennykset
Kreikkalaisessa tekstitraditiossa jaksot 31:1–33:16 ja 33:17–36:13 ovat tuntemattomasta syystä vaihtaneet keskenään paikkaa. Tämän takia tekstijaksossa 31:1–36:13 on luvut ja jakeet eri käännöksissä ja julkaisuissa merkitty hyvin vaihtelevalla tavalla. Joskus on tapana ilmoittaa oikea järjestys sulkeissa Septuagintan virheellisen numeroinnin jäljessä. Nyt käsillä olevassa suomennoksessa seurataan nykyisin vallitsevaa käytäntöä: sekaannusten välttämiseksi myös kreikkalaisen Sirakin käännöksessä ilmoitetaan kyseisen jakson osalta ainoastaan alkuperäinen luku- ja jaejärjestys, joka on säilynyt heprealaisessa tekstitraditiossa sekä syyrialaisessa ja latinalaisessa käännöksessä. Muilla paikoin, numerointierojen ollessa pienempiä, poikkeava jaenumero on pantu sulkeissa näkyviin. Etenkin kreikankielisen tekstin suomennoksessa esiintyy paikoin aaltosulkeita (näkyy ohjelmassa tavallisina sulkeina). Niillä on merkitty laajennokset, jotka eivät esiinny keskeisissä käsikirjoituksissa eivätkä sisälly kaikkiin moderneihin käännöksiin. Tekstissä on myös hakasulkeita. Niitä käytetään kohdissa, joissa heprealaista tekstiä on täydennetty kreikkalaisen mukaan.

Johdanto Jumalan laissa, profeettakirjoissa ja niiden jälkeisissä kirjoituksissa meille on annettu paljon arvokkaita asioita, ja niiden takia meidän tulee ylistää Israelia kaikesta siitä opista ja viisaudesta, joka sillä on. Ei kuitenkaan riitä, että ne, jotka lukevat näitä kirjoituksia, lisäävät vain omaa tietämystään; uusia tietoja tavoitellessaan heidän tulisi puhumalla ja kirjoittamalla auttaa niitä, joille kirjoitukset eivät aukea. Isoisäni Jeesus, joka jo pitkään oli omistautunut lain, profeettojen ja muiden isiltä perittyjen kirjoitusten lukemiseen ja perehtynyt niihin tarkoin, halusikin antaa viisautta ja kasvatusta koskevaan tietämykseen oman lisänsä, jotta opinhaluiset myös hänen ajatuksiaan tutkistelemalla pääsisivät yhä paremmin selville siitä, mitä lain mukainen elämä on. Pyydän teitä nyt hyväntahtoisesti ja tarkkaavasti tutustumaan tähän kirjoitukseen ja olemaan pitkämielisiä, jos näyttää siltä, etten ponnisteluistani huolimatta ole onnistunut kääntämään kaikkia ilmauksia oikein. Se, mikä alun perin on kirjoitettu hepreaksi, ei näet ole enää sama, kun se on käännetty toiselle kielelle, eikä näin ole ainoastaan tämän kirjoituksen laita: myös laki, profeetat ja muut pyhät kirjoitukset ovat käännettyinä hyvinkin erilaisia kuin alkuperäisessä asussaan. Kun minä kuningas Euergeteen* kolmantenakymmenentenäkahdeksantena hallitusvuotena saavuin Egyptiin ja jäin sinne melko pitkäksi aikaa, havaitsin opetuksen olevan siellä erinomaista ja minulle tuttua. Niinpä katsoin, että minun tulisi puolestani aikaa ja vaivaa säästämättä kääntää tämä kirja. Työtä tehdessäni valvoin monet yöt ja uurastin parhaan taitoni mukaan, jotta saisin käännökseni valmiiksi ja voisin antaa kirjan myös niiden käyttöön, jotka asuvat vieraassa maassa mutta haluavat saada opetusta ja ovat valmiit elämään lain mukaan. *Ptolemaios VIII Euergetes II, joka hallitsi Egyptiä 170–164 ja 145–116 eKr. Kirjoittaja viittaa vuoteen 132 eKr.

Barukin kirja

Barukin kirja on ennen kaikkea katumuksen ja lohdutuksen kirja. Se on saanut nimensä profeetta Jeremian kirjurin ja ystävän mukaan, josta Jeremian kirjassa kerrotaan etenkin 36. luvussa. Nimi Baruk tarkoittaa siunattua. Kirja jakautuu neljään toisistaan selvästi poikkeavaan osaan. Johdannossa (1:1–14) kuvataan historiallista tilannetta. Baruk on Babyloniassa ja lukee julkisesti kirjoituksensa Juudan kuninkaan ja muiden pakkosiirtolaisten kuullen. Tämä tapahtuu luultavasti vuonna 582 eKr. Toinen osa (1:15–3:8) on luonteeltaan synnintunnustus ja rukous pelastumisen puolesta. Tekstistä heijastuu varma luottamus siihen, että Jumala ohjaa historian tapahtumia. Jerusalemin tuhoutuminenkin on rangaistus kansan ja sen johtajien synneistä. Kolmas osa (3:9–4:4) käsittelee runollisesti viisautta, joka on Jumalan lahja. Esitystapa on samanlaista kuin muussa viisauskirjallisuudessa, kuten Sananlaskujen kirjassa ja Jobin kirjassa. Viisaus kuvataan persoonaksi, ja jakso päättyy siihen, että viisaus näyttäytyy maan päällä ja elää ihmisten keskuudessa. Kristillisessä perinteessä tämä on yhdistetty Jeesuksen ihmiseksi tuloon. Neljäs osa (4:5–5:9) tarjoaa lohdutusta Jerusalemille. Kaupunkia kuvataan lapsensa menettäneeksi leskiäidiksi. Lapset, israelilaiset, on viety vankeuteen vieraisiin maihin. Rangaistus päättyy kuitenkin aikanaan, ja Jerusalem nousee uuteen kukoistukseen. Jaksossa on lukuisia muistumia Vanhasta testamentista, erityisesti Jesajan kirjan luvuista 40–55. Barukin kirjassa on paljon historiallisesti epävarmaa, mutta sen sanoma on selvä: synti saa rangaistuksensa, kääntyminen ja kuuliaisuus palkitaan. Kirjan osat ovat alkuaan todennäköisesti olleet itsenäisiä tekstikokonaisuuksia, mutta myös kirjan yhtenäisyydellä on puoltajia. Yhtenäisenä Barukin kirjana tekstit lienevät olleet jo 100-luvulla eKr. Eri osien syntyajasta ei ole tietoa, ei myöskään niiden kirjoittajista. Runsaat seemiläiset kielenpiirteet viittaavat siihen, että tekstit on ensin kirjoitettu arameaksi tai hepreaksi, mutta laajemmin tunnetuiksi ne ovat tulleet kreikaksi käännettyinä. Barukin kirjan kuudenneksi luvuksi on latinankielisissä tekstilaitoksissa ja aiemmissa suomennoksissa liitetty apokryfikirjoihin kuuluva Jeremian kirje. Juutalaisessa perinteessä Barukin kirjaa ei ole kovinkaan paljon arvostettu – osin jo siitä syystä, että sitä ei ole ollut käytettävissä hepreankielisenä. Kristittyjen piirissä kirja on ollut suuremmassa arvossa; monet kirkkoisätkin kiittelevät sitä. Tähän taas lienevät vaikuttaneet sen kytkökset Vanhan testamentin Jeremian kirjaan. Monissa vanhoissa käsikirjoituksissa Barukin kirja onkin sijoitettu heti Jeremian kirjan perään, Valitusvirsien edelle.

Jeremian kirje

Jeremian kirje on nimestään huolimatta ennemminkin saarna tai lyhyt kirjoitelma epäjumalia ja niiden palvelemista vastaan. Kirje on saanut paljon vaikutteita tätä aihetta käsittelevistä Vanhan testamentin teksteistä, varsinkin Jeremian kirjan 10. luvusta, Jesajan kirjan luvuista 44 ja 46, psalmista 115 sekä Viidennen Mooseksen kirjan 4. luvusta. Jeremian kirje on vielä näitäkin kärkevämpi. Kuuden ensimmäisen jakeen muodostamasta kirjeen johdannosta käy ilmi, että sanoma on suunnattu Babyloniassa oleville juutalaisille. Arvostelu kohdistuu siis ennen muuta Babyloniassa palvottaviin epäjumaliin. Kirjeen pääosassa, jakeissa 7–72, ne kuvataan avuttomiksi ja arvottomiksi. Kirjoittaja ei säästele sanojaan, kun hän kuvailee, millaisen sisäisen tyhjyyden niiden ulkoinen komeus peittää. Hän sanoo useaan kertaan: ”Älkää siis pelätkö niitä.” Jeremian kirjettä on vaikea tarkoin ajoittaa, mutta yleisesti arvellaan sen syntyneen 300- ja 200-luvun vaihteessa eKr. On epävarmaa, onko kirje laadittu Babyloniassa vai annettu sinne vietäväksi, kuten tekstissä kerrotaan. Kirjoittajakin on tuntematon, vaikka kirjeen lähettäjäksi mainitaan Jeremia. Tapana oli käyttää jonkun tunnetun henkilön nimeä, kun kirjoitukselle haluttiin saada arvovaltaa. Jeremian kirjeen alkuperäistä kieltä ei tiedetä: ehkä teksti on jo alun perin kirjoitettu kreikaksi, ehkä se on käännetty hepreasta tai arameasta. Latinankielisissä tekstilaitoksissa ja aiemmissa suomennoksissa kirje on liitetty Barukin kirjaan sen kuudenneksi luvuksi.

Danielin kirjan lisäykset

Danielin kirjan lisäyksiä on kolme. Ne ovat sekä sisällöltään että muodoltaan erilaisia, ja myös niiden syntytausta on erilainen. Ajoitusyritykset ovat epävarmoja; voidaan sanoa vain, että kaikki kolme lisäystä ovat olleet olemassa todennäköisesti ennen vuotta 100 eKr., kuitenkin viimeistään vuoden 70 tienoilla jKr. Luther vertasi näitä ja Esterin kirjan lisäyksiä ruiskukkiin: Raamattua saksantaessaan hän kitki ne pois rukiin eli hepreankielisen tekstin seasta. Kukkia ne kuitenkin ovat; erityisesti hän antoi arvoa Kolmen miehen kiitoslaululle. Sekä katolisessa että ortodoksisessa kirkossa tämä laulu kuuluu nykyisinkin hetkirukouksiin. Lisäyksistä tunnetuin on kertomus Susannasta, hurskaasta juutalaisnaisesta, joka perheineen asuu Babylonissa. Hän on hyvin kaunis, ja kaksi vanhinta eli juutalaisyhteisön johtajaa alkaa himoita häntä. Kun miehet eivät saa Susannaa lankeamaan, he esittävät tekaistun syytöksen ja yrittävät saada hänet tuomituksi kuolemaan. Nuori Daniel pelastaa kuitenkin neuvokkuudellaan Susannan. Susanna-kertomus on jännittävä ja osoittaa kirjoittajan tunteneen hyvin olot, joissa pakkosiirtolaisuuteen viedyt juutalaiset elivät Babyloniassa. Tarinan yleisestä kulttuurimerkityksestä todistavat monet taideteokset. Toinen, kaksiosainen lisäys kertoo Danielin maineteoista ja koettelemuksista. Ensimmäisessä osassa Daniel paljastaa babylonialaisten epäjumalien valheellisuuden ja niiden pappien petolliset toimet. Tätä tarinaa on luonnehdittu maailmankirjallisuuden ensimmäiseksi salapoliisikertomukseksi; Daniel selvittää siinä myöhemmin peruskäsitteeksi muodostuneen suljetun huoneen arvoituksen. Toinen osa kertoo siitä, kuinka Daniel heitetään leijonien luolaan. Se on samantapainen kuin Danielin kirjan kuudennen luvun kertomus, mutta siinä on enemmän yksityiskohtia, jotka korostavat Jumalan tekemää ihmettä. Kolmas lisäys liittyy Danielin kirjan kertomukseen kolmesta miehestä, jotka heitetään tuliseen uuniin. Tämäkin lisäys on kaksiosainen. Siinä on ensin Asarjan rukous, joka on osin synnintunnustuksen muotoinen. Rukousta seuraa Jumalan suuruutta korostava Kolmen miehen kiitoslaulu, joka muodoltaan muistuttaa psalmeja. Tämä aihelma on suomalaisille tuttu etenkin Uuno Kailaan Riemulaulu-runosta: Ja katso, eräänä päivänä, kun minun tuli niin vaikea olla, minä avasin vanhan raamatun. Minun oli niin vaikea olla. – – Tulen halki he kävivät, voittajat, ei kajonnut liekki heihin. He riemulaulua lauloivat, eikä liekki kajonnut heihin.

Manassen rukous

Manasse oli Juudan kuningas, joka hallitsi isänsä Hiskian jälkeen yli puoli vuosisataa, noin 698–642 eKr. Toisessa kuninkaiden kirjassa hänen toimintaansa arvioidaan erittäin synkästi: hän muun muassa palautti epäjumalanpalveluksen, jota vastaan hänen isänsä oli taistellut, ja syyllistyi monenlaisiin väkivallantekoihin (2. Kun. 21:1–16). Toisen aikakirjan rinnakkaisteksti tietää lisäksi, että Jumala rankaisi Manassea lähettämällä Juudan kimppuun Assyrian kuninkaan sotapäälliköitä. Kuningas pantiin kahleisiin ja vietiin nenärenkaasta taluttaen Babyloniin (2. Aik. 33:9,10). Teksti jatkuu: ”Ahdingossaan Manasse koetti lepyttää Herraa, Jumalaansa, ja nöyrtyi isiensä Jumalan edessä.” Jumala kuuli rukouksen, ja Manasse vapautettiin. Hän sai valtaistuimensa takaisin ja mieleltään muuttuneena miehenä poisti epäjumalanpalveluksen. Kiinnostavasti todetaan lisäksi (2. Aik. 33:18), että siitä, miten Manasse rukoili Jumalaa, on kerrottu Israelin kuninkaiden historia -nimisessä kirjassa. Tämän teoksen myöhempiä vaiheita ei tunneta. Manasse oli tärkeä esimerkki siitä, mitä katuminen voi saada aikaan. Jos Manassen kaltainen raamatunhistorian syntisimpiin lukeutuva henkilö oli vedonnut Jumalaan ja saanut rikoksensa anteeksi, silloin kaikilla muillakin ihmisillä, myös suurimmilla syntisillä, oli toivo. Siksi oli olennaisen tärkeää tietää, millaisin sanoin Manasse oli Jumalaa rukoillut. Koska Raamattu ei kertonut, mitä rukous sisälsi, teksti oli laadittava uudelleen. Tähän tarjosivat Vanhan testamentin katumuspsalmit ja yksityisen ihmisen valituspsalmit erinomaisen esikuvan. Rukous etenee tutuin raamatullisin sanakääntein. Johdantoa (1–7a) seuraavat synnin tunnustaminen (7b–10) ja anteeksi pyytäminen (11–14), minkä jälkeen rukous päättyy Jumalan ylistykseen (15). Teksti on muotoiltu sillä tavoin, että se sopii sekä Manassen tilanteeseen että kenen tahansa katuvan rukoilijan suuhun. Toisin kuin Vanhan testamentin muut apokryfikirjat Manassen rukous ei ole itsenäinen kirja, vaan se on tallentunut kreikkalaisessa tekstitraditiossa Oodit-nimisessä kokoelmassa. Manassen rukouksen vanhin tunnettu teksti on syyrialainen käännös, joka sisältyy 200-luvulla syntyneeseen Didaskalia-nimiseen kirkolliseen teokseen. Siitä, että kreikka olisi myös rukouksen alkuperäinen kieli, ei ole täyttä varmuutta; mahdollista on sekin, että alkukieli on ollut heprea tai aramea. Kirjoittaja jää tuntemattomaksi. Voidaan vain arvella, että hän on ollut juutalainen. Arvoitukseksi jää niin ikään rukouksen syntyaika. Aikahaarukkaan mahtuu useita vuosisatoja alkaen Toisen aikakirjan kirjoittamisesta 300- tai 200-luvulla eKr. aina 100-luvulle jKr. Luther sisällytti Manassen rukouksen apokryfikirjojen kokoelmaansa, koska hän piti sitä kauniina rukouksena, joka sopi hyvin rippiin valmistautuvalle. Katolisen kirkon latinankielisiin Vulgata-laitoksiin Manassen rukous sisältyy liiteosassa Uuden testamentin jälkeen. Varsinainen kanoninen asema rukouksella on vain ortodoksisissa kirkoissa, joiden liturgiassa sitä käytetään.

Kolmas makkabilaiskirja

Kolmas makkabilaiskirja ei nimestään huolimatta kerro lainkaan Juudas Makkabilaisen ajasta. Kirja kuvaa juutalaisten osaksi tullutta ahdinkoa ja pelastusta hellenistisen ajan Egyptissä. Yhteistä muiden makkabilaiskirjojen kanssa ovatkin vain yleiset aihepiirit. Muiden makkabilaiskirjojen tapaan teos käsittelee kuuliaisuutta Jumalan laille ja kestävyyttä uskonvainoissa. Kolmannen makkabilaiskirjan kertomus juutalaisten osaksi suunnitellusta joukkotuhosta tuntuu nykylukijasta hätkähdyttävän tutulta. Esterin kirjan tavoin tekstissä nousevat esiin esikristillisen ajan antisemitismin tyypilliset väittämät. Teoksen kertomat tapahtumat sijoittuvat Egyptin kuninkaan Ptolemaios Filopatorin (221–204 eKr.) aikaan. Ensin kerrotaan Ptolemaioksen vierailusta Jerusalemin temppelissä (1:8–2:24). Temppelissä saamansa jumalallisen rangaistuksen vuoksi kuningas katkeroituu ja alkaa Egyptiin palattuaan valmistella kotimaassaan asuvien juutalaisten surmaamista (2:25–33). Juutalaiset tuodaan Aleksandriaan joukkokuljetuksin koko Egyptistä. Kolmesti Ptolemaios yrittää tuhota egyptinjuutalaiset, mutta Jumala estää tyrannin aikeet kerta kerran jälkeen (3:1–6:21). Lopulta Ptolemaios ymmärtää, että Jumala suojelee juutalaisia. Nämä päästetään lähtemään ja juhlimaan ihmeellistä pelastumistaan varmalta tuholta (6:22–7:23). Kirja on kirjoitettu todennäköisesti Egyptin Aleksandriassa. Se sisältää yhtenevyyksiä muihin hellenistisen ajan juutalaisiin teksteihin, esimerkiksi Toiseen makkabilaiskirjaan, Kreikkalaiseen Esterin kirjaan ja samoin Egyptissä laadittuun Aristeaan kirjeeseen. Näiden perusteella on arvioitu, että teos on kirjoitettu ensimmäisellä vuosisadalla eKr. Kolmas makkabilaiskirja on kirjoitettu alun perin kreikaksi. Teoksen ominaispiirteeksi voisi lukea myös muita makkabilaiskirjoja monitahoisemman kuvan ei-juutalaisista. Vaikka Ptolemaios esiintyykin ensin juutalaisten vihollisena, hän kirjan lopussa muuttuu heitä suosivaksi kuninkaaksi. Samoin egyptiläisissä on sekä juutalaisten ystäviä että vihamiehiä. Kirja tähdentää Jumalan auttavan omaa kansaansa hädässä. Jerusalemin ja Aleksandrian juutalaiset kokevat yhtäläistä ahdinkoa vieraan vallan alaisuudessa, ja Jumala lähettää ihmeellisen apunsa molempiin kaupunkeihin. Myös jerusalemilainen ylipappi Simon ja egyptinjuutalaisten vanha Eleasar rukouksineen vertautuvat toisiinsa. On arveltu, että rinnastus on tietoinen: myös muualla kuin Juudeassa asuvat juutalaiset ovat oikeutettuja Jumalan ihmeellisiin ilmestyksiin ja uusien uskonnollisten juhlien perustamiseen. Kirja kuvaa elävästi vähemmistönä elävän juutalaisyhteisön painetta sulautua paikallisen väestön uskonnollisiin tapoihin. Keskeiseksi teemaksi nousee muiden makkabilaiskirjojen tapaan kuuliaisuus Mooseksen lain säädöksille. Ei-juutalaisiin kultteihin mukautuminen on epäjumalanpalvelusta ja saastuttaa ihmisen. Kirjan myöhempi vaikutus on jäänyt muita makkabilaiskirjoja vähäisemmäksi. Katolinen kirkko ei pidä Kolmatta makkabilaiskirjaa kanonisena, eikä se kuulu Martti Lutherin Vanhan testamentin apokryfikirjojen kokoelmaan. Sen sijaan ortodoksiset kirkot lukevat kirjan deuterokanonisten kirjojen joukkoon.

Neljäs makkabilaiskirja

Neljäs makkabilaiskirja kertoo uudelleen jo Toiseen makkabilaiskirjaan sisältyvät marttyyrikertomukset Eleasarista sekä seitsemästä veljeksestä ja heidän äidistään. Kirja ei ole historiateos vaan omintakeinen yhdistelmä filosofista tutkielmaa, muistopuhetta, juutalaista lakihurskautta ja marttyyrilegendoja. Antiikin aikana Neljäs makkabilaiskirja tunnettiin myös sen sisältöä paremmin kuvaavalla nimellä ”Järjen itsevaltiudesta”. Kirjan jaotus on selkeä. Ensimmäisessä osassa (1:1–3:18) kirjoittaja esittää filosofisen teoriansa siitä, miten Mooseksen lain opastama inhimillinen järki kykenee hallitsemaan tunnetiloja. Teoriansa kirjoittaja tahtoo osoittaa todeksi makkabilaisaikaan pohjautuvien esimerkkien avulla. Lyhyttä historiallista katsausta Antiokhos IV Epifaneen aikaan (3:19–4:26) seuraavatkin perinpohjaiset kuvaukset vanhan Eleasarin sekä seitsemän veljeksen ja veljesten äidin kidutuksesta ja kuolemasta Antiokhoksen edessä (5:1–17:6). Kirjoittajan näkemyksen mukaan nämä juutalaiset eivät kovissakaan ruumiillisissa kivuissa antaneet periksi tunteille tai lain rikkomiseen houkutteleville kiusauksille. Kirja loppuu löyhästi toisiinsa liittyviin päätösjaksoihin (17:7–18:24). Kirjan kirjoittajasta ja sen syntypaikasta voidaan esittää vain summittaisia luonnehdintoja. Useimmiten kirjoituspaikaksi on esitetty Antiokiaa. Kirjan ajoitus on melkein yhtä vaikeaa. Teos lienee kirjoitettu vasta Uuden testamentin kirjojen syntyaikaan ensimmäisen vuosisadan loppupuolella jKr. Neljännen makkabilaiskirjan kieli on koristeellista kreikkaa. Tekstissä on paljon runollisia kuvailmauksia ja kuvitteellisia ajatuskulkuja. Kirjoittaja osoittaa tuntevansa monet eri tekstilajit, ja kirjassa on osia, jotka muistuttavat antiikin ylistyspuheita, hautajaispuheita ja lohdutuskirjeitä. Teos kuvaa värikylläisesti Antiokhoksen juutalaisuhrien kidutuksia, ja tähän aihepiiriin liittyvä sanasto on runsasta. Neljännen makkabilaiskirjan keskeiset opetukset on johdettu hurskaiden juutalaisten kärsimyskertomuksista ja kirjoittajan teroittamasta filosofisesta suhtautumisesta vastoinkäymisiin. Kirja korostaa Antiokhoksen surmaamien juutalaisten merkitystä eräänlaisina sijaisuhreina koko Israelin kansan puolesta (6:28,29, 17:20–22). Teos sisältää yhtymäkohtia stoalaisen ja aristoteelisen filosofikoulun näkemyksiin tunteiden hallinnasta järjen avulla. Tässä suhteessa Neljäs makkabilaiskirja tulee lähelle juutalaisen oppineen Filon Aleksandrialaisen tapaa yhdistää perinteinen lakihurskaus kreikkalaisiin filosofisiin näkemyksiin. Kiinnostavalla tavalla kirjan juutalainen kirjoittaja kuvaa myös yleisinhimillisen järjen ja Jumalan lain suhdetta (5:1–38). Kirjan esittämän käsityksen mukaan inhimillinen järki ja Mooseksen laki ovat samaa juurta eivätkä siksi voi olla keskenään ristiriidassa. Neljättä makkabilaiskirjaa on luettu kristillisessä kirkossa jo vanhastaan, vaikka se ei kuulu minkään kirkkokunnan Raamatun kaanoniin. Milanon piispa Ambrosius (340–397) on tuntenut teoksen ja kirjoittanut sen pohjalta Jaakob-aiheisen moraalisen tutkielman.

Psalmi 151

Vanhan testamentin sisältämien 150 psalmin lisäksi Septuaginta-käsikirjoituksissa esiintyy vielä ”ylimääräinen” psalmi, jota on tullut tavaksi kutsua psalmiksi 151. Sen otsikossa todetaan, että psalmi on Daavidin itsensä kirjoittama ja että hän ”lauloi sen taisteltuaan Goljatia vastaan”. Psalmissa on seitsemän jaetta, jotka suomennoksessa jakautuvat yhteensä 17 säkeeseen. Psalmi pohjautuu Ensimmäisen Samuelin kirjan luvuissa 16 ja 17 kerrottuihin Daavidin voitelemiseen Israelin kuninkaaksi ja hänen voittoisaan taisteluunsa Goljatia vastaan. Jakeissa 1–5 Daavid kertoo, kuinka Jumala mieltyi juuri häneen, veljeksistä pienimpään ja nuorimpaan. Jakeissa 6–7 siirrytään taisteluun Goljatia vastaan. Psalmi päättyy lyhyeen toteamukseen: ”Niin poistin häpeän israelilaisten yltä.” Kiinnostavan lähtökohdan psalmin syntyhistorialle tarjoaa Qumranista löytynyt psalmikäärö. Siinä on säilynyt noin 40 hepreankielisen psalmin joukossa kaksi peräkkäistä psalmia, jota näyttävät olleen psalmin 151 pohjatekstinä. Psalmeista toinen kertoo saman kuin jakso Ps. 151:1–5 mutta laajemmin ja yhtenäisemmin. Psalmin 151 syntyyn vaikutti se, että mikään heprealaisen Raamatun psalmeista ei liity sellaisiin Daavidin elämän huippuhetkiin kuin kuninkaaksi voiteluun tai Goljatin nujertamiseen. On varsin ymmärrettävää, että puute haluttiin korjata. Toiseksi Daavid tarjosi loistavan esimerkin siitä, että Jumala valitsee heikon ja asettaa hänet vahvan edelle. Psalmin syntytilanteessa ensimmäisellä vuosisadalla eKr. tämä oli tärkeä sanoma vahvojen vihollisten, ennen muuta Rooman, uhkaamalle juutalaisyhteisölle. Eri kirkkokunnista ainoastaan ortodoksinen kirkko pitää psalmia 151 deuterokanonisena, joskaan psalmi ei sielläkään ole liturgisessa käytössä.

Kreikkalainen Esran kirja

Vanhan testamentin kreikankielinen käännös Septuaginta sisältää kaksi toisistaan jonkin verran poikkeavaa Esran kirjaa. Kirjoista toinen (ns. II Esdras) on heprealaiseen Vanhaan testamenttiin kuuluvien Esran ja Nehemian kirjojen kreikannos. Tätä edeltävä kirja (ns. I Esdras), joka nyt on suomennettu nimellä Kreikkalainen Esran kirja, kertoo samoista tapahtumista kuin heprealainen Esran kirja täydennettynä Toisen aikakirjan luvuilla 35–36 ja pieneltä osin myös Nehemian kirjan luvulla 8. Lisäksi Kreikkalaiseen Esraan sisältyy kokonaan uutena aineistona kolmen henkivartijan eloisa väittely siitä, mikä mahti on suurin maailmassa (luvut 3 ja 4). Ehdolla ovat viini, kuningas, naiset ja totuus. Ei ole yllätys, että voittajaksi julistetaan totuus. Väittelyä on pidetty usein syynä siihen, että Kreikkalainen Esra ylipäätään on säilynyt jälkimaailmalle. Väittelyyn viittaavat useat kirkkoisät, muiden muassa Origenes ja Augustinus. Kirjan kertomuskaari kattaa runsaan puolentoista vuosisadan ajan kuningas Josiasta Esraan eli 600-luvun eKr. lopusta 400-luvun puoliväliin. Keskeisinä aiheina ovat paluu pakkosiirtolaisuudesta, Jerusalemin temppelin (ns. toisen temppelin) rakentaminen ja kultin käynnistäminen eri muodoissaan (papisto, uhrit ja uhraaminen, vuotuiset juhlat). Kirjan loppuhuipennuksen muodostaa jakso, joka kertoo nimihenkilö Esran saapumisesta Babyloniasta Jerusalemiin ja hänen toiminnastaan siellä Esra vaatii purkamaan sellaiset avioliitot, joissa juutalainen mies on ottanut vaimokseen ei-juutalaisen. Tämän jälkeen kerrotaan, kuinka Esra lukee korokkeelta Mooseksen lakia, jota seurakunta kuuntelee seisaaltaan. Lyhyesti sanottuna Kreikkalainen Esra kuvaa toisen temppelin ajan juutalaisuuden organisoitumista ja juutalaisen identiteetin uudelleen määrittämistä. Kreikkalaisen Esran kirjan suhde Vanhan testamentin heprealaisiin Esran ja Nehemian kirjoihin on monimutkainen kysymys alkaen siitä, että Kreikkalainen Esra näyttää perustuvan sittemmin kadonneeseen seemiläiseen (aramea, heprea) alkuperäisversioon. Ongelmia synnyttää jo se, että kirja alkaa ja päättyy kuin alusta ja lopusta puuttuisi jotakin. Kertomusjuoni on paikoitellen sekava ja epäjohdonmukainen, ja kirjan historiallisissa maininnoissa, kuten hallitsijoiden nimissä, on useita virheellisyyksiä. Toisaalta muun muassa nimistö näyttää säilyttäneen heprealais-aramealaisesta tekstistä poikkeavaa perinnettä. Oma esihistoriansa on kolmen henkivartijan väittelystä kertovalla jaksolla. Se edustanee mesopotamialais-persialaista alkuperää olevaa kirjallisuudenlajia, jota Kreikkalaisen Esran kirjoittaja on taitavasti hyödyntänyt. Hän on samastanut kilvan voittajan ja juutalaisen Serubbabelin, yhden pakkosiirtolaisuuden ajan juutalaisista johtomiehistä. Palkinnoksi Serubbabel pyytää kuningas Dareiosta täyttämään lupauksensa antaa rakentaa uudelleen Jerusalem ja sen temppeli. Kun Kreikkalaista Esran kirjaa vertaa heprealaisiin Esran ja Nehemian kirjoihin, nousee esiin muutamia kiinnostavia eroja. Ensiksikin kirjoittaja korottaa kaksi henkilöä, Serubbabelin ja Esran, yli muiden. Hän korostaa Serubbabelin roolia temppelin jälleenrakentamisen alullepanijana ja toteuttajana. Vastaavasti hän painottaa Esran asemaa juutalaisuuden uskonnollisena ja sosiaalisena uudistajana. Tässä tehtävässään Esra ei ole ainoastaan suvereeni Jumalan lain tuntija vaan myös ”ylipappi” – nimitys, jota heprealaiset Esra ja Nehemia eivät hänestä käytä. Toiseksi näyttää siltä, että aidon, puhtaan seurakunnan muodostavat vain pakkosiirtolaisuudesta palanneet, sukuluetteloiden perusteella identifioitavat (5:1–46, 8:28–40) juutalaiset. Kun heprealainen Esran kirja toteaa, että pääsiäisen viettoon osallistui kaksi ryhmää, Babyloniasta palanneet ja ”kaikki, jotka olivat erottautuneet maassa asuvista muista kansoista ja hylänneet niiden saastaisuuden” (6:21), Kreikkalaisen Esran näköpiirissä ovat vain Babyloniasta palanneet (7:13). Ne juutalaiset, joita ei ollut viety pakkosiirtolaisuuteen vaan jotka olivat jääneet maahan, näyttävät Kreikkalaisessa Esrassa yksinkertaisesti häviävän kuvasta. Kirjoittajan edustama juutalaisuus on ottanut askeleen eristäytyvämpään suuntaan. Kreikkalaisen Esran kirjan tarkkaa syntyaikaa on mahdoton määrittää. Kirjan on kuitenkin täytynyt syntyä viimeistään ensimmäisen kristillisen vuosisadan puoliväliin mennessä, koska juutalainen historioitsija Flavius Josefus (n. 37–100) hyödyntää sitä juutalaisten historiaa käsittelevässä teoksessaan. On tyytyminen olettamaan, että teos on kirjoitettu joskus toisella (tai ensimmäisellä) vuosisadalla eKr. Kreikkalainen Esra on yksi niistä deuterokanonisista kirjoista, jotka nyt on otettu ensi kerran mukaan suomalaiseen Vanhan testamentin apokryfikirjojen kokoelmaan. Kirja ei ole ollut katolisen kirkon eikä protestanttisten kirkkojen käytössä; Vulgataankin se sisältyy vain Uutta testamenttia seuraavassa liiteosassa, jossa sen nimenä on III Esdras. Kreikankielisissä ja slaavilaisissa ortodoksisissa kirkoissa Kreikkalainen Esran kirja sen sijaan kuuluu deuterokanonisiin kirjoihin, ja siksi se on otettu mukaan tähän ekumeeniseen käännökseen.