Ero sivun ”Uusi Testamentti JKR” versioiden välillä

Versio 5. tammikuuta 2011 kello 13.33 (näytä wikiteksti) Admin (keskustelu | muokkaukset) (→‎Uusi Testamentti JKR) ← Vanhempi muutos		Versio 5. tammikuuta 2011 kello 16.17 (näytä wikiteksti) Admin (keskustelu | muokkaukset) Uudempi muutos →
Rivi 258:		Rivi 258:
	[[Category:Jumalan Kansan Raamattu]]		[[Category:Jumalan Kansan Raamattu]]
−	[[Category:Käännöskohtaiset ohjeet]]	+	[[Category:Käännöskohtaiset tiedot]]

---

Versio 5. tammikuuta 2011 kello 16.17

Uusi Testamentti - Jumalan Kansan Raamattu

Evankeliumi Matteuksen mukaan

Neljä evankeliumia, jotka muodostavat Uuden testamentin ensimmäisen osan, tunnetaan otsikoilla Evankeliumi Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen mukaan. Otsikot on lisätty vanhan kirkon aikana. Kirjat esittävät perustavasti saman evankeliumin, mutta kukin evankelista tekee sen jossakin määrin eri näkökulmasta, ja ne täydentävät toisiaan. Uuden testamentin alussa olevaa kolmea evankeliumia sanotaan tavallisesti synoptisiksi ja niiden laatijoita synoptikoiksi, "yhteenkatsoviksi". Tämä johtuu siitä, että esityksen järjestys on niissä toisiaan muistuttava ja huomattava osa niiden sisällöstä on lähimain samaa. Laajalti omaksutun käsityksen mukaan Markus laati evankeliuminsa ensimmäisenä. Matteus ja Luukas käyttivät sitä (sen ensimmäistä, nähtävästi Roomassa laadittua laitosta; ks. johd. Mark. evankeliumiin) ja lisäsivät siihen tuntemaansa ainesta.

Ensimmäisen evankeliumin kirjoittajalla oli kaksi nimeä, Leevi ja Matteus (Matt.9:9. Mark.2:14. Luuk.5:27). Apostolien luetteloissa (Matt.10:3. Mark.3:18. Luuk.6:15. Ap.t.1:13) käytetään nimeä Matteus. Ennen Jeesuksen seuraajaksi tuloaan hän oli publikaani (kreik. teloonees), vero- ja tullivirkailija Kapernaumissa Galilean /Gennesaretin järven rannalla. Vanhan kirkon perimätiedon mukaan Matteus laati evankeliuminsa ensimmäisen laitoksen hebrean kielellä (mahdollisesti arameaksi, jota silloin tavallisesti sanottiin hebreaksi). Sen lopullinen kreikankielinen laitos valmistui todennäköisesti 50-luvulla.

Ammatiltaan kynämiehenä Matteus Jeesuksen seuraajana ollessaan nähtävästi teki muistiinpanoja hänen teoistaan ja opetuksistaan. Kertoessaan evankeliumissaan näistä asioista hän saattoi siten nojata muistiinpanoihinsa ja muistiinsa. Havaitessaan Markuksen evankeliumikirjan järjestyksen ja sisällön luotettavaksi hän käytti sitä oman laajemman esityksensä rungon pohjana. Matteus suoritti tämän työnsä nähtävästi Jerusalemissa, jossa apostolit oleskelivat ensimmäisinä vuosikymmeninä kristillisen seurakunnan syntymisen (helluntaina v. 30) jälkeen. Siihen aikaan Jeesuksen äiti Maria (Mirjam/Mariam) asui Jerusalemissa apostoli Johanneksen hoidossa (Joh.19:26-27. Ap.t.3:1. 8:14. Gal.2:9), ja Jaakob, Jeesuksen velipuoli, oli sen seurakunnan johtajana (Ap.t.15:13. 21:18. Gal.2:9.). Matteuksen evankeliumi on siten laadittu Jeesuksen perheenjäsenten ja tapahtumien silminnäkijöiden ja korvinkuulijoiden parissa eläen. Sen luotettavuus on ollut heidän tarkistettavanaan. Jeesus oli luvannut apostoleilleen Pyhän Hengen opettamaan heille kaikkea ja muistuttamaan heitä kaikesta, mitä hän oli puhunut heille (Joh.14:26), sekä johtamaan heidät kaikkeen totuuteen (Joh.16:13). Tämä piti paikkansa myös Matteuksesta ja hänen laatimastaan evankeliumista: Hän kirjoitti sen Pyhän Hengen erityisessä johdossa, ja sitäkin koskevat Paavalin sanat 2Tim.3:16.

Matteus näyttää laatineen evankeliuminsa erityisesti juutalaiskristittyjä varten. Se osoittaa uudistuvasti, miten VT:n profetiat ja ennuskuvat eli tyypit toteutuivat Jeesuksessa. Se on siten toteutuneiden profetioiden evankeliumi. Jeesus itse viittaa siinä VT:iin 34 kertaa. Kaikkiaan siinä on 65 viittausta VT:iin, niistä 43 sanallista. Se sisältää seuraavat Jeesuksen melko laajat puheet: Vuorisaarna (5-7), apostoleille saarnamatkaa varten annetut ohjeet (10), joukko vertauksia Jumalan/taivasten valtakunnasta (13) ja lopunaikoja ym. koskeva puhe Öljymäellä (24-25).

Evankeliumi Markuksen mukaan

Toisen evankeliumin kirjoittaja on "Johannes, jota kutsuttiin myös Markukseksi" (Ap.t.12:12). Hänen äitinsä nimi oli Maria, ja heidän kotinsa Jerusalemissa oli kristittyjen kokoontumispaikka (Ap.t.12:12-16). Paavali ja Barnabas veivät Markuksen v. 46 Antiokiaan ja sitten mukaansa ensimmäiselle lähetysmatkalleen, jolta hän kuitenkin kesken matkan palasi kotiinsa (Ap.t.12:25-13:13). Vähän myöhemmin hän oli serkkunsa Barnabaan kanssa lähetystyössä Kypron saarella (Ap.t.15:39). Pietarin laatiessa 1. kirjeensä Markus oli hänen luonaan (1Piet. 5:13). Paavalin ollessa ensi kertaa vankina Roomassa vv. 60-62 jKr. Markus oli hänen luonaan ainakin silloin, kun hän lähetti kirjeensä Kolossalaisille ja Filemonille (Kol.4:10. Filem.24). Ollessaan toisen kerran (vv. 67-68) vankina Roomassa Paavali pyysi Timoteusta tuomaan Markuksen hänen luokseen auttamaan ja palvelemaan häntä (2Tim.4:11).

Jerusalemissa ollessaan Markus kuuli Pietarin ja muiden apostolien julistusta ja opetusta, josta huomattavan osan muodostivat heidän kertomuksensa Jeesuksen puheista ja toiminnasta. Se, että Pietari sanoi Markusta (hengelliseksi) pojakseen (1Piet.5:13), nähtävästi merkitsee, että hän oli tullut Kristukseen uskovaksi tämän apostolin palvelun kautta. Vanhan kirkon kirjailijain (Papias, n. 130-140, Ireneus ja Klemens Aleksandrialainen n. 180, Eusebius n. 324 jKr.) mukaan Markus laati evankeliuminsa 1. laitoksen (version) Pietarin elinaikana Roomassa, ehkä vv. 45-46, ja sen 2. laitoksen Pietarin kuoleman (67 jKr.) jälkeen Egyptin Aleksandriassa. Kun Markus evankeliumin 1. laitoksen valmistumisen jälkeen oli Jerusalemissa ja sitten myös Pietarin kanssa lähetysmatkoilla, hänen evankeliuminsa esityksen tarkka paikkansapitävyys ilmeisesti tuli tarkistetuksi Pietarin ja muiden apostolien toimesta.

Päätellen siitä, että Markus evankeliumissaan selittää asioita, joita ei-juutalaiset eivät tunteneet, mutta jotka juutalaisille olivat itsestään selviä, se on laadittu ensisijaisesti muiden kansojen kristittyjä varten. Se, että siinä on suhteellisesti enemmän latinalaisperäisiä sanoja kuin muissa evankeliumeissa, johtuu ilmeisesti siitä, että sen 1. laitos on laadittu Roomassa. Koska se suureksi osaksi perustuu Pietarilta kuultuihin tietoihin, sitä on joskus sanottu "evankeliumiksi Pietarin mukaan". Sen 1. laitos on varhaisin evankeliumi, jota sekä Matteus että Luukas näyttävät käyttäneen esitystensä runkona (vrt.Luuk.1:1-2).

Evankeliumi Luukkaan mukaan

Luukas, Eusebiuksen mukaan kotoisin Antiokiasta, oli Paavalin pitkäaikainen työtoveri. Apostoli puhui hänestä "rakkaana lääkärinä" (Kol.4:14) ja "työtoverinaan" (Filem.24). Häneltä on UT:ssa kaksi kirjaa, evankeliumi ja Apostolien teot, jotka kumpikin on osoitettu "arvoisalle Teofilukselle". Apostolien teoissa hän osoittaa me-muotoa käyttämällä, missä kertomissaan tapauksissa hän oli mukana. Hän liittyi Paavalin seuraan v. 49 Trooaassa, joka oli Egeanmeren tärkeä satamakaupunki Vähän Aasian luoteisrannikolla (muinaisen Troian lähellä). Paavali näki siellä yöllä näyssä makedonialaisen miehen, joka sanoi hänelle: "Tule yli Makedoniaan ja auta meitä" (Ap.t.16:9). Luukas jatkaa: "Kun hän oli nähnyt sen näyn, niin me kohta hankkiuduimme lähtemään Makedoniaan." Luukas meni Paavalin kanssa Filippiin, jonne hän jäi, kun apostoli lähti sieltä Tessalonikaan (Ap.t.17:1). Muutamia vuosia myöhemmin (v. 57) Luukas matkusti Filippistä Paavalin kanssa Jerusalemiin (Ap.t.20:5-21:17). Hän oleskeli ilmeisesti Palestiinassa koko sen noin kahden vuoden ajan (vv. 57-59), minkä Paavali oli vankina Kesareassa Välimeren rannalla. Kun apostolia v. 59 lähdettiin viemään vankina Roomaan, Luukas lähti mukaan: "me astuimme laivaan" (Ap.t.27:2).

Efesossa v. 55 laatimassaan 1. Korinttolaiskirjeessä Paavali sanoi (15:6), että niistä enemmästä kuin 500 veljestä, joille Jeesus oli ylösnoustuaan ilmestynyt yhtaikaa, useimmat olivat vielä elossa. Samoin oli ilmeisesti edelleen parin vuoden kuluttua (v. 57), kun Luukas alkoi noin kaksi vuotta kestäneen oleskelunsa Palestiinassa. Nähtävästi hän käytti tämän ajan evankeliuminsa alussa mainitsemaansa tietojen hankkimiseen ja sen laatimiseen. Hän käytti siihen toisaalta aiemmin laadittuja kirjallisia esityksiä ja toisaalta niiden antamia tietoja, "jotka alusta asti olivat omin silmin nähneet ja olleet sanan palvelijoita" (1:2). Luukkaan käyttämiin kirjallisiin lähteisiin näyttävät kuuluneen Markuksen evankeliumin ensimmäinen laitos sekä esitys Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymästä ja lapsuudesta, mikä on hänen evankeliuminsa kahtena alkulukuna. Siitä päätellen, että näiden lukujen kirjallinen tyyli poikkeaa evankeliumin muista osista, Luukas on ottanut sen sellaisena kuin se on ollut. Tämän evankeliumin laatimisen aikana Jerusalemin seurakunnan johtajana oli Jeesuksen velipuoli Jaakob. Todennäköisesti myös Jeesuksen äiti Maria oli siellä edelleen apostoli Johanneksen hoidossa. Mainittu syntymä- ja lapsuuskertomus on varmaankin laadittu miltei kokonaan Marian antamien tietojen nojalla, ollen siten ensikäden lähteeseen perustuva. Jerusalemissa ym. Palestiinassa oli myös satoja Jeesuksen alkuperäisiä opetuslapsia ja mukana olleita, joilta Luukas sai tietoja. Tämä evankeliumi perustuu siten mukana olleiden antamiin ensikäden tietoihin. Luukas myös todennäköisesti tarkistutti kirjoittamansa tekstin apostoleilla ym. Tätä evankeliumia tuskin olisi saatu levittää ja käyttää ilman apostolien hyväksymistä ja valtuutusta. Tärkeä seikka oli lisäksi se, että Luukaskin kirjoitti Pyhän Hengen erityisessä johdossa. Hänen sanansa tässä evankeliumissa esitettyjen asiain varmasta luotettavuudesta (1:4) pitävät siten täysin paikkansa.

Luukkaan evankeliumista laadittiin varmaankin Jerusalemissa jäljennöksiä ennen hänen lähtöään Paavalin kanssa Roomaan. Hän otti tietenkin mukaansa ainakin sen alkuperäiskappaleen ja Maltan rannikon haaksirikossa (Ap.t.27:41-28:1) teki voitavansa säilyttääkseen sen vahingoittumatta.

Palestiinassa ollessaan Luukas nähtävästi laati toistakin teostaan, Apostolien tekoja, antaen eri henkilöiden tarkistaa heitä koskevat kohdat. Enemmän kuin puolet siitä käsittelee Paavalia. Luukkaalla oli runsaasti aikaa laatia sitä yhteistoiminnassa tämän apostolin kanssa hänen parivuotisen Rooman-vankeutensa aikana. Paavalin viittaukset Luukkaaseen Kol.4:14 ja Filem.24 osoittavat hänen olleen sinä kautena pääkaupungissa ja läheisessä yhteydessä apostolin kanssa.

Luukas näyttää laatineen evankeliuminsa pääasiassa ei-juutalaisia varten. Hän kiinnittää siinä erityistä huomiota sellaisiin Jeesuksen sanoihin ja tekoihin, joista näkyy hänen armahtava rakkautensa syntisiin. Luukkaalle ovat olleet tärkeitä myös Jeesuksen rukoukset, hänen opetuksensa rukouksesta ja sanansa Pyhästä Hengestä, joka oli tuleva pian hänen taivaaseen astumisensa jälkeen.

Evankeliumi Johanneksen mukaan

Vanhan kirkon yksimielisen perimätiedon mukaan neljäs evankeliumi on apostoli Johanneksen, Sebedeuksen pojan, apostoli Jaakobin veljen, laatima. Matt.4:21 kertoo, miten he Jeesuksen kutsumina tulivat hänen seuraajikseen.

Ns. Muratorin kaanon (n. v. 170 jKr.) sanoo Johanneksen laatineen evankeliumikirjansa toisten apostolien pyynnöstä sekä apostoli Andreaan saaman erityisen ilmoituksen johdosta. Irenaeus kirjoitti v. 185 vaiheilla (Adv.haer.III,1): "Sen jälkeen [kun ensimmäiset evankeliumit jo olivat levinneet seurakuntiin,] Johannes, Herran opetuslapsi, joka oli nojannut hänen rintaansa vasten [Joh.13:23-25],...julkaisi evankeliumin Efesossa asuessaan." Samassa yhteydessä Irenaeus kirjoittaa (III,3), että "Efeson seurakunta, joka oli Paavalin perustama, ja jossa Johannes asui [keisari] Trajanuksen [98-117] aikaan asti, on apostolisen perimätiedon luotettava todistaja." Antiokian piispa Eusebius kertoo kirkkohistoriassaan (324 jKr. III,23): Ollessaan juutalaissodan (66-70) alkuvaiheessa lähdössä Jerusalemista Johannes meni apostolien yhteisen sopimuksen mukaan Aasian maakunnan Efesoon. Näistä lausunnoista päätellen Johannes alkoi evankeliuminsa laatimisen Jerusalemissa ja sai sen valmiiksi Efesossa, nähtävästi v. 70 vaiheilla tai pian sen jälkeen.

Johannes ei mainitse evankeliumissaan nimeään, mutta hänen sanansa "opetuslapsesta, jota Jeesus rakasti" (13:23. 18:15-16. 19:26-27. 20:1-8. 21:2,7,20), viittaavat selvästi häneen. Sen lopulla (21:24) on hänen ystäviensä todistus sen esityksen luotettavuudesta: "Me tiedämme, että hänen todistuksensa on tosi." Tämän edellä he sanovat: "Tämä on se opetuslapsi, joka todistaa (ho martyroon = on todistamassa) näistä ja on nämä kirjoittanut." Tämän mukaan Johannes oli läsnä tilaisuudessa, jossa hänen ystävänsä liittivät mainitun todistuksen hänen evankeliumiinsa.

Vanhimmat Egyptistä löydetyt tämän evankeliumin käsikirjoituspalaset (18:31-32, 37-38) ovat ajalta n. 120-125 jKr. Niistä päätellen neljäs evankeliumi oli silloin, n. 20-25 vuotta apostolin kuoleman jälkeen, laajalti käytössä myös Egyptissä. Se on siten peräisin apostoli Johanneksen elinkaudelta. Useat siinä olevat sanat viittaavat siihen, että sen kirjoittaja, apostoli Johannes, oli suurimmaksi osaksi siinä kerrottujen asiain silminnäkijä ja korvinkuulija. Näin jo 1:14: "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttaan..." (Joh.1:14). Sama apostoli kirjoittaa 1.kirjeessään: "...minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta,...joka oli Isän luona ja ilmestyi meille" (1Joh.1:1,2.).

Johanneksen evankeliumin päätarkoitus näkyy sen sanoista: "Nämä on kirjoitettu, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessään" (Joh.20:31).

Apostolien teot

Apostolien teot on Luukkaan evankeliumin tavoin osoitettu Teofilus-nimiselle miehelle. Tästä päätellen niillä on sama tekijä. Samaa osoittaa myös alussa oleva viittaus "edelliseen kertomukseen", joka on Luukkaan evankeliumi. Apostolien teot on sen suoranaista jatkoa. Luukkaasta, hänen työtoveruudestaan Paavalin kanssa ja hänen kirjallisesta työstään ks. hänen evankeliuminsa johdantoa. Kirjansa "Apostolien teot" hän sai valmiiksi Paavalin oltua Roomassa vankina kaksi vuotta (28:30). Siinä ei kerrota keisarin tuomioistuimen päätöksestä hänen asiassaan. Luukas ilmeisesti lähetti (tai antoi) sen Teofilukselle ennen sitä.

Apostolien teot alkaa Jeesuksen apostoleille pitämillä puheilla ja kertomuksella hänen nousemisestaan ylös taivaaseen Öljymäeltä. Sen alkuosa (luvut 1-8) kertoo Pyhän Hengen vuodatuksesta helluntaina ja alkuseurakunnan elämästä sen jälkeen. Se kiinnittää erityistä huomiota apostolien Pietarin ja Johanneksen toimintaan. Sen keski- ja loppuosa (luvut 9-28) käsittelevät pääasiassa Paavalin toimintaa hänen kääntymyksestään Damaskon luona hänen kaksivuotisen Rooman vankeutensa lopulle.

Näin rajatulla alueella liikkuen Apostolien teot on ensimmäinen kirkkohistoria, joka käsittelee aikaa vuosina 30-62 jKr. Ennen taivaaseen astumistaan Jeesus sanoi apostoleilleen: "Kun Pyhä Henki tulee teihin, te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajiani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka" (Ap.t.1:8). Mainituissa rajoissa Apostolien teot kertoo näiden Jeesuksen sanojen toteutumisesta kristillisen seurakunnan perustamisen kautena. Samalla se osoittaa tosiasioilla, että kristityt eivät olleet Rooman valtakunnan vihollisia, kuten juutalaisten taholta väitettiin. Niin Jeesuksen kuin hänen seuraajiensakin ahdistajia ja vainoojia olivat evankeliumin torjuneet juutalaiset. Joka kerran kun kristittyjä vietiin roomalaisten viranomaisten eteen, heidät havaittiin syyttömiksi.

Apostolien teoissa esitetään toista kymmentä eri henkilöiden puhetta. Muutamia niistä Luukas oli kuulemassa. Toisista hän sai tietoja puhujilta itseltään (Paavalilta ja Jaakobilta, Jeesuksen velipuolelta) tai läsnäolleilta. Ne eivät, ainakaan useimmissa tapauksissa, olleet niin lyhyitä kuin ne ovat Apostolien teoissa. Siinä esitetään vain niiden pääkohdat. Kun tämän kirjan lopullinen valmistuminen tapahtui Roomassa Paavalin vankeuden aikana, Luukas todennäköisesti tarkistutti sen hänellä. Täten sillä on "takanaan" myös Paavalin arvovalta.

Paavalin kirje roomalaisille

Paavali laati kirjeensä Rooman kristityille kolmannella lähetysmatkallaan Korintossa talvella v. 57. Todennäköisesti hän lähetti sen Roomaan Foiben, Kenkrean (Korinton itäisen satamakaupungin) diakonissan, mukana (16:1,2.).

Pyhän Hengen vuodatuksen aikana helluntaina v. 30 Jerusalemissa oli läsnä myös Roomasta tulleita juutalaisia ja käännynnäisiä (Ap.t.2:10). Jotkut heistä varmaankin tulivat silloin uskoon ja Roomaan palattuaan julistivat siellä evankeliumia Kristuksesta. Sinne syntyi siten seurakunta pian helluntain jälkeen.

Paavali oli useiden vuosien aikana toivonut pääsevänsä Roomaan (1:10. 15:23). Lähettäessään kirjeensä sen kristityille hänellä oli siellä jo lukuisia ystäviä, joiden kanssa hän oli "idässä" ollut kosketuksissa (16:3-5.). Nämä olivat kertoneet apostolista ja hänen työstään monille kaupungin kristityille, jotka eivät olleet tavanneet häntä henkilönä. Rooman kristityille lähettämällään kirjeellä Paavali halusi "esitellä" itsensä ja julistamansa evankeliumin niille, jotka eivät henkilökohtaisesti tunteneet häntä, ja samalla auttaa sen alueen kristittyjä parempaan selvyyteen sen totuuksista. Roomasta käsin Paavali aikoi tehdä lähetysmatkan Espanjaan, joka sekin kuului Rooman valtakuntaan. Hän toivoi Rooman kristityiltä sitä varten sekä esirukous- että muuta tukea (15:24,28).

Roomalaiskirje on Raamatun "pääkirjoja", kuten usein sanotaan. Johdantosanojen jälkeen siinä on kolme pääosaa: I. Ihmisten syntisyys, syntisten vanhurskauttaminen ja uskovien pyhittyminen (1:18-8:39). II. Israel ja muut kansat Jumalan suunnitelmassa (9-11). III. Kristittyjen vaellus ja työ ongelmineen (12:1-15:16).

Paavalin ensimmäinen kirje korinttolaisille

Paavali teki toisen lähetysmatkansa (vv. 49-53) loppupuolella työtä Korintossa n. puolitoista vuotta (n. vv. 51-53, Ap.t.18:1-18). Kolmannella lähetysmatkallaan (vv. 54-57) hän sai Efesossa ollessaan hälyttäviä tietoja Korinton seurakunnassa esiintyvistä erimielisiin ryhmiin jakaantumisista, siveettömyydestä ym. Hän sai sieltä myös kirjeen (1:11. 5:1. 7:1), jossa häneltä pyydettiin ohjeita joissakin asioissa.

Tässä tilanteessa Paavali kirjoitti Efesosta v. 55 ensimmäisen kirjeensä Korinton seurakunnalle. Tämä kirje on siinä suhteessa apostolin kirjeistä tärkeimpiä, että hän käsittelee siinä sellaisia käytännöllisen elämän asioita, jotka ovat monissa seurakunnissa polttavia nykyäänkin. Erimielisiin ryhmiin jakaantumisen lisäksi hän käsittelee kysymyksiä käräjöinnistä (6), avioliitosta ja avioerosta (7), kristillisten työntekijöiden palkkauksesta (9), osallistumisesta epäjumalien uhriaterioihin ja niille uhratun lihan syömisestä (8,10), ehtoollisen vietosta (10,11), hengellisistä lahjoista, evankeliumin pääsisällöstä, kuolleiden ylösnousemuksesta (12-15), avustuskeräyksestä Jerusalemin ja Juudean köyhille kristityille (16) ym.

Paavalin toinen kirje korinttolaisille

Ensimmäisen kirjeensä korinttolaisille Paavali lähetti v. 55 Efesosta Tiituksen viemänä. Sitten hän lähetti sinne myös Timoteuksen ja odotti hänen paluutaan (1Tim.16:10-11). Apostoli oli huolissaan Korinton kristittyjen suhtautumisesta hänen kirjeeseensä. Tämän johdosta hän lähti Troaaseen, missä toivoi tapaavansa paluumatkalla olevan Tiituksen. Kun näin ei tapahtunut, hän jatkoi matkaansa Makedoniaan (2Kor.2:12-13). Siellä hän tapasi Tiituksen, jolta sai ilahduttavan sanoman: Hänen lähettämänsä kirje (1Kor.) oli johtanut Korinton asianosaiset kristityt parannukseen asioissa, mistä apostoli oli heitä nuhdellut (2Kor.2:2-11. 7:5-15). Tässä tilanteessa hän lähetti v. 56 Makedoniasta toisen kirjeensä Korinton seurakunnalle. Myös Timoteus oli palannut Korintosta ja nyt apostolin kanssa lähetti sen kristityille tervehdyksensä.

Kirjeen alussa olevien sanojen mukaan se oli samalla osoitettu koko Akaian kristityille. Akaia oli Rooman maakunta, johon kuului varsinainen Kreikka Makedonian eteläpuolella. Sen pääkaupunki oli Korintto, käskynhaltijan asuinpaikka. Paavalin ollessa Korintossa tässä virassa oli Gallion (Ap.t.18:12-17), Senecan, tunnetun roomalaisen valtiomiehen ja kirjailijan, veli.

Paavalin kirje galatalaisille

Ne "Galatian seurakunnat", joille tämä kirje on lähetetty, olivat nähtävästi Pisidian Antiokian, Ikonionin, Lystran ja Derben seurakunnat Rooman valtakunnan Galatian maakunnan eteläosassa. Ne olivat syntyneet Paavalin ja Barnabaan 1. lähetysmatkalla vv. 46-48 (Ap.t.13:14-4:24). Heidän ollessaan v. 49 Syyrian Antiokiassa sinne tuli Juudeasta kiihkoisia juutalaiskristittyjä, judaisteja, jotka opettivat, että voidakseen pelastua muihin kansoihinkin kuuluvien miesten oli ympärileikkautettava itsensä, ja että kaikkien kristittyjen oli noudatettava Mooseksen kirjojen opetuksia ja säädöksiä. Paavali ja Barnabas vastustivat heitä jyrkästi (Ap.t.15:2). He selittivät, että ympärileikkaus ja muut Mooseksen kirjojen säädökset eivät kuulu kristilliseen liittoon. Siihen kuuluu pääasiassa vain Kymmenen käskyn laki, Dekalogi, joka on Jumalan ikuisen tahdon ilmoitus ja on siksi voimassa myös uudessa eli kristillisessä liitossa.

Kun judaisteja meni myös Galatian seurakuntiin, suurin osa niiden kristityistä joutui heidän harhauttamikseen. Saatuaan tästä tiedon Paavali lähetti v. 49 Syyrian Antiokiasta kirjeensä Galatian kristityille. Siinä vallitseva jyrkkä sävy ja kirkas selvyys Mooseksen lain ja kristillisen evankeliumin suhteista johtui ainakin osaksi siitä, että apostoli laati sen Antiokiassa aikana, jolloin hän ja Barnabas väittelivät näistä asioista judaistien kanssa, joutuen selvittämään niitä kaupungin kristityille.

Paavali, Barnabas ja joitakin muita johtomiehiä lähetettiin Jerusalemiin esittämään tämä asia siellä olevien apostolien ym. johtajien ratkaistavaksi. V. 49 Jerusalemissa pidetty apostolien ja vanhinten kokous vahvisti sen kristillisen totuuden, jonka Paavali oli esittänyt Galatalaiskirjeessään. Tässä kirjeessä ei ole mainintaa Jerusalemin kokouksesta ja sen kirjelmästä, koska se oli laadittu ja lähetetty ennen niitä.

Galatalaiskirje täytti tarkoituksensa ja palautti Etelä-Galatian kristityt apostoliseen totuuteen. 1Kor.16:1 ja 2Tim.4:10 viittaavat siihen, että nämä kristityt olivat sen jälkeen kuuliaisia "kansojen apostolille" (Gal.2:7-9. Ef.3:8. 1Tim.2:7. 2Tim.1:11) ja apostoliselle opille yleensä.

Paavalin kirje efesolaisille

Kirjeensä efesolaisille, kolossalaisille ja Filemonille Paavali laati ensimmäisen Rooman-vankeutensa aikana v. 61. Hän lähetti ne Tykikuksen ja Onesimuksen mukana (Ef.6:21. Kol.4:7-9). Sanat Ef.6:20, Kol.4:3 ja Filem. osoittavat, että Paavali oli niitä laatiessaan vankina, "kahleissa". Hänen työstään Efesossa kolmannella lähetysmatkallaan ks. Ap.t.19.

Efesolaiskirjeen käsikirjoituksissa (P-46 n.v. 200, Alef ja B, n. 325-350 jKr.) ei sen alkujakeessa ole sanoja en Efesoo = Efesossa. Todennäköisesti tämä kirje oli alkujaan Aasian maakunnan seurakunnille lähetetty "kiertokirje", jollaisia ovat useat muutkin UT:n kirjeet (Gal.,1-2Piet.,1Joh., Jaak.,Juud.,Hebr.). Efeson seurakunta oli maakunnan suurin ja johtavin, ollen kirjeen tärkein vastaanottaja. Myös sen jäljentäminen nähtävästi tapahtui pääasiassa siellä. Sen alkujakeeseen lisättiin siksi jonkin ajan kuluttua sanat en Efesoo = Efesossa. Kun tämä kirje on tarkoitettu useille seurakunnille (joista tärkeimmät olivat ne 7 seurakuntaa, joille Jeesus myöhemmin lähetti Patmokselta kirjeet apostoli Johanneksen välityksellä, Ilm.2-3), siinä käsitellään sellaisia uskon ja elämän asioita, joita koskeva opetus oli tarpeen niille kaikille. Apostoli puhuu siinä erityisesti seurakunnan (ekkleesia) olemuksesta, elämästä ja tehtävästä.

Kol.4:14 osoittaa, että Luukas oli Paavalin luona aikana, jolloin hän lähetti mainitut kolme kirjettään. Kun Efesolaiskirjeessä on joitakin tyylin ja sanontojen yhtäläisyyksiä Luukkaan kirjoitusten (Luuk.,Ap.t.) kanssa, on todennäköistä, että Paavali käytti häntä kirjurinaan tätä (mahdollisesti myös Kol. ja Filem.) kirjettään laatiessaan, uskoen tälle luotetulle työtoverilleen sen kielellisestä puolesta huolehtimisen. Apostoli tietenkin tarkasti ne ennen lähettämistä.

Paavalin kirje filippiläisille

Filippi oli ensimmäinen Euroopan kaupunki, jossa Paavali toisella lähetysmatkallaan (vv. 49-53) julisti evankeliumia (Ap.t.15:40-18:22), ja jossa syntyi seurakunta. Ks. Ap.t.16:12-40. Hänen sanansa, että hän oli "kahleissa Kristuksen tähden" (1:13), sekä maininnat "pretoriumista" (KR "henkivartiostosta", 1:13) ja "keisarin hovin henkilökunnasta" (4:22) osoittavat, että hän laati tämän kirjeen ollessaan vankina Roomassa (1:7,14,17). Sanat 2:23,24 viittaavat siihen, että hän odotti pian vapautuvansa vankeudestaan. Siitä voimme myös päätellä, että hän lähetti tämän kirjeensä vankeusaikansa lopulla v. 62.

Epafroditus oli tuonut Paavalille Filippin ystävien avustuslahjan, joka sillä kertaa poisti hänen puutteensa. Hän kiitti tästä lahjasta (4:-18). Epafroditus oli ollut vakavasti sairaana, mutta oli toipunut. Paavali ilmoitti lähettävänsä hänet takaisin, nähtävästi tämä kirje mukanaan (2:25-30). Timoteus oli silloin hänen luonaan Roomassa, ja hän toivoi voivansa lähettää tämänkin Filippiin (2:19). Paavali luotti Herrassa siihen, että hän itsekin oli pääsevä käymään siellä (2:24). Tämä toivo toteutui 3-4 vuotta myöhemmin Espanjaan tehdyn lähetysmatkan jälkeen (Room.15:24,28). Tästä enemmän 1Tim:n johdannossa.

Kirje Filippiläisille on erityisesti ilon kirje: "Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: Iloitkaa!" (4:4). Paavali kirjoittaa siinä kuitenkin myös huolistaan ja murheistaan. Jokaisen kristityn ja sananpalvelijan elämässä on molempia.

Paavalin kirje kolossalaisille

Kolossan kaupunki oli Frygiassa, Aasian maakunnan keskiosassa Efesosta itään. Laodikean ja Hierapoliin kaupungit olivat kumpikin vain toista kymmentä km siitä. Kol.4:13:n mukaan näissä kolmessa kaupungissa oli kussakin kristillinen seurakunta, ja niillä oli läheisiä keskinäisiä yhteyksiä. Ne olivat syntyneet Epafraan työn tuloksena (Kol.1:7.). Filemon oli Kolossan johtavia kristittyjä, ja hänen kotinsa oli seurakunnan kokouspaikka (Filem.2). Paavali puhuu Filem.23 Epafraasta "vankitoverinaan", mikä osoittaa, että hänkin oli silloin Roomassa vankina. Hän huolehti seurakunnastaan rukoilemalla paljon sen puolesta, että sen jäsenet pysyisivät "täysin vahvoina kaikessa, mikä on Jumalan tahto" (Kol.4:12).

Kirjeensä Efesolaisille, Kolossalaisille ja Filemonille Paavali laati Rooman-vankeutensa keskivaiheilla n. v. 61, missä järjestyksessä, emme tiedä. Luukas oli sinä aikana hänen luonaan (Kol.4:14) ja todennäköisesti toimi hänen kirjurinaan näiden kirjeiden laatimisessa. Ks. sel. Kol.4:14,17. Tämän (ja Filemonille lähetetyn) kirjeen vei perille Tykikus (4:7-9). 4:16 oleva ohje, että Laodikeasta tuleva kirje oli luettava myös Kolossan seurakunnassa, tarkoitti nähtävästi meidän "Efesolaiskirjeenä" tuntemaamme "kiertokirjettä". Kolossalaiskirje oli vuorostaan luettava Laodikeassa. Ainakin osasyynä tämän kirjeen laatimiseen näyttää olleen se, että apostoli oli saanut tietoja Kolossan seurakuntaa häiritsevistä harhaopettajista, joiden opilliset eksytykset hän tahtoi torjua ja oikaista (2:8-23). Päätarkoituksena oli hänen halunsa rohkaista ja vahvistaa Kolossan kristittyjä heidän uskossaan, rakkaudessaan ja toiminnassaan.

Paavalin ensimmäinen kirje tessalonikalaisille

Tessalonika oli Makedonian maakunnan pääkaupunki, sen maaherran asuinpaikka. Ap.t.17:14 kertoo sen seurakunnan synnystä. Oltuaan siellä ehkä vain n. kuukauden Paavali, Silvanus/Silas ja Timoteus olivat joutuneet lähtemään sieltä juutalaisten nostaman metelin ja vainon johdosta. Apostoli oli lähettänyt Ateenasta Timoteuksen Tessalonikaan katsomaan, kuinka sen nuori seurakunta kesti tässä vainossa, ja rohkaisemaan sen jäseniä heidän uskossaan. Palattuaan matkaltaan Timoteus toi ilahduttavia uutisia sen kristittyjen uskosta, rakkaudesta ja kestävyydestä (1Tess.3:1-8). Paavali oli silloin Korintossa (Ap.t.18:1-5). Timoteuksen antamien tietojen mukaan Tessalonikan kristityt kuitenkin tarvitsivat lisäopetusta Kristuksen toista tulemista ja joitakin käytännöllisen elämän asioita koskevissa kysymyksissä. Sen johdosta Paavali lähetti heille tämän kirjeen Korintosta v. 50 loppupuolella.

Paavalin toinen kirje tessalonikalaisille

Paavalin ensimmäinen kirje ei riittänyt auttamaan Tessalonikan kristittyjä selvyyteen Kristuksen toista tulemista, seurakunnan ylösottoa ym. koskevissa kysymyksissä. Näitä asioita pohtiessaan jotkut heistä "menettivät mielensä maltin" ja pelästyivät, "aivan kuin Herran päivä jo olisi käsissä" (2Tess. 2:1-2). Saatuaan tästä tiedon apostoli lähetti heille muutamien kuukausien kuluttua toisen kirjeen, nähtävästi vuoden 51 alkupuolella. Hän oli silloin edelleen Korintossa, jossa hän viipyi runsaat puolitoista vuotta (Ap.t.18:1-18). Tämä toinen kirje käsittelee pääasiassa samoja asioita kuin edellinenkin, täydentäen sitä.

Paavalin ensimmäinen kirje Timoteukselle

Paavalin kirjeitä Timoteukselle ja Tiitukselle sanotaan pastoraali- (lat. pastor = paimen) eli paimenkirjeiksi, koska ne on laadittu ja lähetetty seurakuntien pastoreille eli paimenille. Niiden avainsanaksi sopii 1Tim.3:15: "...että tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta."

Näiden kirjeiden mainintojen mukaan Paavali oli vieraillut Trooaan (2Tim.4:13) ja Mileton seurakunnissa Vähän Aasian maakunnassa, Makedoniassa (1Tim.1:3) ja Korintossa (2Tim. 4:20). Hän oli ollut Tiituksen kanssa lähetystyössä Kreetan saarella (Tiit.1:5-7) ja jättänyt hänet sinne järjestämään seurakuntien asioita. Hän aikoi viettää talven Nikopolissa (Tiit.3:12: joko Epeiroksen länsirannikolla tai n. 50 km Filippistä pohjoiseen. Sen nimisiä kaupunkeja oli kolmessa maassa). Seuraava tieto hänen olinpaikastaan on 2Tim.1:16-17. Sen mukaan hän oli vankina Roomassa, jossa odotti talven mentyä kuolemaa marttyyrinä (2Tim.4:6-8,21).

Paavali teki mainitut matkat suoritettuaan ensimmäisen Rooman-vankeutensa jälkeen aikomansa lähetysmatkan Espanjaan (vv. 62-64. Ks. Room.15:24,28.). Hänen nuorempi aikalaisensa Rooman piispa Klemens viittaa tähän v. 96 Korinton seurakunnalle lähettämässään kirjeessä (5:6), jossa hän sanoo Paavalin vankeudesta vapauduttuaan menneen "lännen rajoille". Myös piispa Eusebius sanoo kirkkohistoriassaan (v.324,II,22), että vankeudesta vapauduttuaan Paavali teki aikomansa lähetysmatkan Espanjaan. Kahden Rooman-vankeutensa välillä hän oli vapaana ehkä 4-5 vuotta (vv. 62-67), jona aikana hän hyvin saattoi tehdä mainitut matkat. 1Tim. on luultavasti kirjoitettu v. 65/66 vaiheilla ja 2Tim. syksyllä v. 67.

Luukas oli Paavalin luona sekä hänen ensimmäisen (Ap.t.28:16. Kol.4:14) että hänen toisen Rooman-vankeutensa aikana (2Tim.4:11). Todennäköisesti hän oli apostolin kanssa myös niiden väliajan. Tutkimus on todennut Pastoraalikirjeiden sanastossa ja kirjoitustyylissä yhtäläisyyksiä Luukkaan kirjoitusten (Luuk., Ap.t.) kanssa. Paavali ilmeisesti käytti näitä kirjeitä laatiessaan Luukasta kirjurinaan, antaen tälle työtoverilleen tehtävän huolehtia niiden kirjallisesta asusta. Toisena syynä niiden hänen muista kirjeistään poikkeavaan tyyliin oli niiden tarkoitus: Niissä on ohjeita seurakuntien sananpalvelijain ja työntekijäin valintaa ja työtä varten, poiketen tässä suhteessa hänen muista kirjeistään. Näissä kolmessa kirjeessä on viittauksia hänen henkilökohtaisiin asioihinsa, ja niiden jokaisen alussa on nimenomainen maininta, että se on apostoli Paavalin kirje.

On täysin mahdotonta, että nämä kirjeet olisivat useita vuosikymmeniä apostolin kuoleman jälkeen laadittuja ja valheellisesti hänen nimiinsä pantuja, kuten liberaalien taholta on väitetty. Niin kauan myöhemmin ilmaantuneita aiemmin tuntemattomia kirjeitä ei olisi hyväksytty aitoina. Sitäpaitsi Timoteus, ehkä kolmisen vuosikymmentä Paavalia nuorempi ("Minä vanha Paavali", Filem.9. "Älköön kukaan vähäksykö sinua nuoruutesi vuoksi", 1Tim.4:12), todennäköisesti eli ainakin niin kauan apostolin kuoleman jälkeen. Kuinka olisi ollut mahdollista "julkaista" muka hänelle osoitettuja väärennettyjä kirjeitä hänen elinaikanaan? Vanhan kirkon aikana ei ollut mitään epäilyksiä Paimenkirjeiden aitouden suhteen. Meilläkään ei sellaiseen ole päteviä syitä.

Paavalin toinen kirje Timoteukselle

Paavali laati toisen kirjeensä Timoteukselle ollessaan toisen kerran vankina Roomassa, kuten näkyy hänen sanoistaan 1:8,16. 2:9. Hän aavisti marttyyrikuolemansa olevan lähellä: "Minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on tullut" (4:6). Deemas oli ollut hänen luonaan hänen ollessaan ensi kerran vankina Roomassa (Kol.4:14. Filem.24) ja myös hänen toisen vankeutensa alkupuolella, mutta oli sitten "maailmaan rakastuneena" jättänyt hänet (4:). Luukas oli hänen luonaan, kuten oli ollut hänen ensimmäisenkin Rooman-vankeutensa aikana (Kol.4:14. Filem.24), luultavasti toimien hänen kirjurinaan tämän kirjeen laatimisessa.

Paavali pyysi Timoteusta tulemaan luokseen "ennen talvea" (4:21) ja tuomaan mukanaan hänen Trooaaseen jättämänsä päällysviitan (4:13). Siitä päätellen hän lähetti tämän kirjeensä syksyllä, tarviten päällysviitan talven koleita säitä varten. Hänen haluamistaan kirjoista tärkeimpiä olivat pergamentit, jotka nähtävästi olivat Raamatun kirjoja. Hän tunsi tarvetta tutkia niitä valmistuessaan edessä olevaa iäisyysmatkaa varten. Myös läheisen ystävänsä ja työtoverinsa Timoteuksen läsnäoloa ja seuraa Paavali kaipasi. Hänen pyyntönsä, että Timoteus toisi mukanaan Markuksen palvelemaan häntä, osoittaa, että Ap.t.13:13 ja 15:37-39 kerrottujen tapausten jälkeen Markus oli jälleen saavuttanut apostolin luottamuksen.

Rooman piispa Klemens, Paavalin nuorempi aikalainen, kertoo Korinton seurakunnalle v. 96 lähettämässään kirjeessä (5:2-7), että Paavali oli keisari Neron Roomassa määräämässä kristittyjen vainossa kärsinyt marttyyrikuoleman mestaamalla. Kirkkoisä Hieronymoksen mukaan tämä tapahtui keisari Neron 14. hallitusvuotena (hän hallitsi vv. 54-68) eli v. 68. Neron toimeenpanema julma ja raaka kristittyjen vaino alkoi keväällä v. 65. Rooman senaatti erotti hänet 8.6.68, ja hän teki seuraavana päivänä itsemurhan. Vaino loppui siihen. Paavalin mestaus tapahtui ilmeisesti jonkin aikaa ennen tätä. Hänen mainitut sanansa osoittavat, että hän odotti kuolemaansa marttyyrina talven mentyä, ja niin tapahtuikin.

2Tim. on Paavalin viimeinen kirje. Se sisältää hänen "jäähyväissanomansa" kaikille Kristuksen seuraajille, vaikka se onkin yhdelle henkilölle osoitettu. Hänen viimeiset meille säilyneet sanansa ovat: "Armo olkoon teidän kanssanne."

Paavalin kirje Tiitukselle

Paavali oli ollut Tiituksen kanssa lähetystyössä Kreetan saarella. Sieltä lähtiessään apostoli oli jättänyt hänet järjestämään seurakuntien asioita (1:5). Matkalla Nikopoliin (kaupunki joko Epeiroksen rannikolla tai n. 50 km Filippistä pohjoiseen), jossa Paavali aikoi viettää talven, hän laati ja lähetti kirjeensä Tiitukselle. Tämä tarvitsi lisäohjeita työtään varten, tai ainakin suullisten ohjeiden "kirjaanpanoa". Kirjeestä käy ilmi, että seurakuntien elämää ja järjestystä koskevien asiain lisäksi Paavalilla oli huoli Kreetassa esiintyvistä harhaopeista (1:9-14), joita levittivät etupäässä juutalaiset (1:10,14). Niihin liittyi kurittomuutta ja häpeällisen voiton tavoittelua (1:10-11), kiistoja juutalaisten taruista, säädöksistä jms. (1:14. 3:9).

Tiitus oli ollut pitkään Paavalin luotettu apulainen ja työtoveri. Hän oli tämän apostolin mukana jo v. 46 hänen avustuskäynnillään Jerusalemissa (Gal.2:1-3). Syntyperältään hän oli kreikkalainen. Paavalin korinttolaisille lähettämien kirjeiden yhteydessä Tiitus oli suorittanut tärkeitä tehtäviä (2Kor.2:13. 7:6,14). Hänellä oli huomattava osuus Paavalin niihin aikoihin järjestämän avustuskeräyksen toimeenpanemisessa (2Kor.8:6,16). Suoritettuaan tehtävänsä Kreetassa Tiitus meni, mahdollisesti apostolin lähettämänä, Dalmatiaan (2Tim.4:10. Maa oli Adrianmeren rannikolla Kreikasta luoteeseen). Siihen aikaan Paavali oli toisen kerran vankina Roomassa. Perimätiedon mukaan Tiitus oli loppuiällään piispana Kreetassa. Jos tämä tieto pitää paikkansa, hän palasi Dalmatiasta Kreettaan, jossa toimi kuolemaansa asti seurakuntien kaitsijana.

Paavalin kirje Filemonille

Filemon oli Kolossan seurakuntaan kuuluva varakas kristitty, jonka orja Onesimus oli karannut isäntänsä luota Roomaan. Hän oli nähtävästi varastanut jotakin tai tehnyt muuta vääryyttä (j.18). Roomassa hän oli joutunut kosketuksiin Paavalin kanssa ja tullut hänen kauttaan uskoon. Apostoli halusi lähettää hänet takaisin isäntänsä luo, ja kristittynä hänellä itselläänkin oli halu korjata väärintekonsa. Paavali sanoi Kol.4:9, että Onesimus oli "teikäläisiä", kolossalaisia. Tästä päätellen Filemon asui Kolossassa. Paavali puhui hänestä työtoverinaan ja sen seurakunnasta hänen kodissaan kokoontuvana. Filemon oli tästä päätellen seurakunnan johtavia kristittyjä, ja hänen kotinsa oli sen kokouspaikka. Apostolin sanat: "sinä olet minulle velkaa oman itsesikin" (j.19), nähtävästi merkitsevät, että Filemon oli tullut uskoon Paavalin palvelutyön kautta.

Paavali lähetti kirjeensä Filemonille yhdessä Kolossalaiskirjeen kanssa Tykikuksen ja Onesimuksen viemänä (Kol.4:7-9.). Tämä tapahtui hänen ensimmäisen Rooman vankeutensa puolivälin tienoossa v. 61.

Onesimuksen nimi merkitsi "hyödyllistä". Hän oli karkaamisensa johdosta tullut isännälleen "hyödyttömäksi" (j.11). Kääntymyksensä jälkeen hän oli kuitenkin uusi mies. Paavali kehotti Filemonia ottamaan hänet takaisin "ei enää orjana, vaan orjaa enempänä: rakkaana veljenä,...Herran omana" (j.16). Vanhan kirkon perimätiedon mukaan Filemon vapautti Onesimuksen, ja "Apostolisten konstitutioiden" (7:46) mukaan tämä oli myöhemmin Makedonian Berean seurakunnan kaitsijana ja kuoli marttyyrina Roomassa.

Kirje hebrealaisille

Kirje hebrealaisille on Johanneksen kirjeiden ohella ainoa UT:n kirje, jossa ei mainita kirjoittajan nimeä. Hän ei voinut olla Paavali, vaikkakin jotkut ovat niin olettaneet. Tämä apostoli näet mainitsi aina nimensä kirjeittensä alussa. Sen kirjoitustyylikään ei ole "paavalilainen", vaikkakin sen sisältö on sopusoinnussa tämän apostolin opetusten kanssa. Tämän kirjeen laatija kuului hänen ystäväpiiriinsä, kuten näkyy sanoista: "Veljemme Timoteus on päästetty vapaaksi" (13:23). Samalla tämä kohta osoittaa, että se on laadittu Timoteuksen elinaikana. Sen puhe Jerusalemin temppelin uhri- ym. palvelusta edelleen jatkuvana osoittaa, että se on ajalta ennen temppelin hävitystä v. 70. Tämä oli kuitenkin lähellä, kuten näkyy sanoista 8:13: "se, mikä vanhenee [vanha liitto ja sen temppelipalvelus]... on lähellä häviämistään".

Sanat: "Tervehdyksen lähettävät teille ne, jotka ovat Italiasta" (13:23), osoittavat, että kirje on lähetetty Italian ulkopuolelta Italian juutalaiskristityille, joille temppelin pappeus ja menot olivat tuttuja. Paikkakunnalla, mistä kirje lähetettiin, oli Italiasta olevia kristittyjä, jotka lähettivät tervehdyksensä kotimaansa kristityille.

Sanat "pelastuksesta, jonka Herra alkuaan julisti, ja joka saatettiin meille niiden vahvistamana, jotka olivat sen kuulleet" (2:3), osoittavat, että kirjoittaja kuului kristittyjen toiseen sukupolveen: 1. Herralta kuulleet saattoivat evankeliumin 2. niille, joihin kirjoittaja kuului. Kirjeen otsikko PROS HEBRAIOUS = Hebrealaisille perustuu käsitykseen, että se oli tarkoitettu juutalaiskristityille. Sen laatijan suhteen meidän on yhdyttävä Origeneen (k. 254 jKr.) sanoihin: "Jumala yksin tietää, kuka on sen kirjoittaja." Joka tapauksessa hän oli kreikkaa hyvin taitava juutalaiskristitty. Hän tunsi tarkoin Mooseksen kirjojen mukaisen temppelipalveluksen, ymmärtäen sen Kristukseen ja uuteen liittoon viittaavan tyyppi/tulevan varjo-merkityksen. Tällä kirjeellä on erityinen arvonsa juuri sen johdosta. Vrt. sel. Matt. 2:15 ja 1Kor.10:1-11.

Jerusalemin ja sen temppelin hävitys v. 70 oli syvä järkytys kaikille juutalaisille. Hebrealaiskirje valmisti juutalaiskristittyjä sitä varten osoittamalla, että kristillisen liiton tultua temppeli jumalanpalveluksineen oli "vanhentunut" ja Jumalan suunnitelmassa määrätty häviämään (9:13). Näistä asioista on tärkeä profetia Dan.9:24-27. Ks. sel. siihen.

Jaakobin kirje

Jaakob, jota Paavali sanoo "Herran veljeksi" (Gal. 1:19), oli yksi Jeesuksen velipuolista, Joosefin ja Marian pojista (Matt.13:55). Paavalin mukaan hän kuului Jerusalemin seurakunnan "pylväisiin" (Gal.2:9). V. 49 Jerusalemissa pidetyssä apostolien ja vanhinten kokouksessa Jaakob esitti ratkaisun, joka tuli sen päätökseksi (Ap.t.15:13-21). Tultuaan v. 57 Jerusalemiin Paavali, Luukas ym. menivät Jaakobin luo, jonne kokoontuivat myös kaikki seurakunnan vanhimmat (Ap.t.21:18). Tästä päätellen, ja myös vanhan perimätiedon mukaan, Jaakob oli Jerusalemin seurakunnan johtava vanhin. Vanhan kirkon ajoista asti tätä "Jaakob vanhurskasta" on pidetty Jaakobin kirjeen laatijana. Apostoli Jaakob, Sebedeuksen poika, Johanneksen veli, kuoli v. 44 Herodes Agrippa I:n surmauttamana (Ap.t. 12:2). Jeesuksen veli Jaakob kuoli marttyyrina v. 62. Maaherra Festuksen odottamattoman kuoleman jälkeen ylimmäinen pappi Hannas (Ananus) II käytti hyväkseen tilaisuutta ja Suuren neuvoston kanssa tuomitsi Jaakobin kuolemaan. Hänet syöstiin alas kaupungin muurilta ja sitten nuijittiin kuoliaaksi. Tämä herätti paljon paheksumista, ja alikuningas Agrippa II erotti sen johdosta Hannaan virastaan. Saavuttuaan Palestiinaan uusi roomalainen maaherra Albinus nuhteli Hannasta ankarasti tämän "oikeusmurhan" johdosta.

Jaakob puhuu kirjeessään itsestään Jumalan ja Kristuksen palvelijana, mainitsematta sukulaisuuttaan Jeesuksen kanssa. Vaatimattomuuden ohella tämä johtui siitä, että luonnollinen sukulaisuus Jeesuksen kanssa ei antanut hänelle etusijaa muiden kristittyjen rinnalla. Hän ei myöskään puhu itsestään Jerusalemin seurakunnan johtavana vanhimpana. Hänen arvovaltansa oli siinä määrin tunnettu ja tunnustettu, että hänen ei tarvinnut sitä korostaa.

Jaakobin kirjeessä ei ole viittaustakaan ristiriitaan lakihenkisen juutalaiskristillisyyden ja aitoa kristillisyyttä edustavien johtajien (Pietarin, Paavalin, Johanneksen ym.) välillä (ks. Ap.t.15:1,2 ja Gal:n johdanto). Tästä päätellen se on laadittu ennen tätä v. 48/49 kriisiksi puhjennutta ristiriitaa. Tällaisenaan (erit. Jaak.2:18-26) sitä ei olisi voitu kirjoittaa sanotun ristiriidan aikana eikä sen jälkeen, kun Paavalin Galatalais- ja Roomalaiskirjeet olivat levinneet seurakuntiin. Se on nähtävästi laadittu 40-luvun puolivälin tienoissa. Kun Paavali ja Barnabas v. 46 kävivät Jerusalemissa, heillä oli ehyt yhteys Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin, "Herran veljen", kanssa, vaikkakin ristiriita judaistien kanssa silloin jo oli olemassa (Gal.2:1-10). Myös apostolien ja vanhinten kokouksessa v. 49 Paavali ja Jaakob edustivat samaa käsitystä suhteissa judaisteihin (Ap.t.15:1-29). Tämä kaikki osoittaa, että Jaakob ei kirjoittanut (2:21-25) Paavalin vanhurskauttamisoppia vastaan, eikä Paavali Jaakobia vastaan. He olivat perustavasti yksimielisiä kysymyksessä vanhurskauttamisen ja uskon hedelminä tulevien kuuliaisuuden ja rakkauden tekojen suhteista.

Raamatun, erityisesti UT:n kirjojen, arvon ja merkityksen suhteen on usein viitattu Lutherin sanoihin saksalaisen UT:n esipuheessa v. 1522: "Kaikki oikeat pyhät kirjat...saarnaavat ja ajavat Kristusta. Tämä on myös kaikkien kirjojen oikea koetinkivi, ajavatko ne Kristusta vai ei" (WA. 7:384). Se, miten Luther käsitteli Raamattua, osoittaa, että lainatuissa sanoissa esitetty periaate ei hänellä ollut Raamatun karsimis- ja repimisperiaate (joksi liberaalit ovat sen tulkinneet), vaan sen ymmärtämis- ja jäsentämis-periaate. Luterilaisissa Tunnustuskirjoissa (erit. Augsburgin tunnustuksen Puolustus IV,218-230. 244-253) selitetään asiaa tarkoin ja painotetaan Paavalin ja Jaakobin perustavaa yksimielisyyttä vanhurskauttamisen ja pyhityksen suhteista.

Pietarin ensimmäinen kirje

Pietarin henkilönimi oli Simon/Simeon. Veljensä Andreaan kanssa hän oli kotoisin Beetsaidasta Gennesaretin järven pohjoispuolelta. Andreas oli Johannes Kastajan "opetuslapsi". Tultuaan tuntemaan Jeesuksen Messiaana hän vei veljensä Simoninkin hänen luokseen. Jeesus antoi silloin tälle lisänimen Keefas/Pietari (Keefaa/Petros, Joh.1:40-44) ja vahvisti sen hänelle myöhemmin Filippuksen Kesarean luona (Matt.16:18,19.). Helluntaina Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen Pietari piti kokoontuneelle kansalle ensimmäisen kristillisen saarnan, jonka tuloksena, Pyhän Hengen vaikutuksesta, n. 3000 tuli herätykseen (Ap.t.2:1-41).

1Piet.1:1 mainitut Vähän Aasian maakuntien "valitut muukalaiset", joille Pietari osoitti tämän kirjeensä, olivat maailman taholta parjausta, solvausta ja pilkkaa kärsiviä kristittyjä. Valtion taholta ei silloin ollut vainoa. Apostoli puhuu (2:13s.) näet esivallasta myönteisesti: "Olkaa alamaisia kaikelle inhimilliselle järjestykselle Herran tähden, niin hyvin hallitsijalle [silloin keisari Nero, 54-68 jKr.], joka on ylin, kuin käskynhaltijoille, jotka hän on lähettänyt rankaisemaan pahaa tekeviä ja antamaan tunnustusta hyvää tekeville." Näitä sanoja ei olisi voitu kirjoittaa keisari Neron toimeenpaneman vainon aikana vv. 65-68, ainakaan tässä muodossa. Perimätiedon mukaan Pietari kärsi Neron vainossa Roomassa marttyyrikuoleman, omasta pyynnöstään pää alaspäin ristiinnaulittuna. Se tapahtui v. 67. Tämän kirjeensä hän laati (kirjurina Silvanus/Silas, 5:12) todennäköisesti v. 63/64 ennen mainittua vainoa. Markus oli silloin hänen luonaan (5:13).

Oliko Babylon, tämän kirjeen lähetyspaikka, Eufratvirran Baabelin seutu, jossa asui paljon juutalaisia, vai Rooma, josta Pietari käytti sitä peitenimenä, on kiistelty kysymys. On huomattava, että Ilm.17-18 puhuttu "suuri Babylon", seitsemän vuoren kaupunki, oli lopunajan Rooman peitenimi (ks. sel. Ilm.17:6,9). Mesopotamian puolesta puhuu se seikka, että kirjeen alkujakeessa Vähän Aasian maakunnat luetellaan siinä järjestyksessä kuin Baabelista lähtenyt kirjeen viejä luonnostaan olisi käynyt niissä. On myös huomautettu, että Pietari, jolla oli päävastuu lähetystyöstä juutalaisten keskuudessa (Gal.2:7), saattoi tuntea kristillistä huolta Baabelin alueen lukuisista heimolaisistaan.

Tämän kirjeen sanastossa ja kirjallisessa tyylissä on yhtäläisyyksiä Apostolien teoissa olevien Pietarin saarnojen kanssa. Toisaalta siinä on yhtäläisyyksiä myös Paavalin kirjeiden kanssa. Tämä johtunee osaksi siitä, että sen laatimisessa oli kirjurina Paavalin monivuotinen työtoveri Silvanus/Silas. Osaksi se voi johtua siitä, että Pietari oli tutkinut Paavalin kirjeitä (2Piet.3:15,16.) ja saanut niistä vaikutteita sekä ajatusten että kirjoitustyylin puolesta. Jotkin yhtäläisyydet johtunevat varhaiskirkon julistajien kielenkäytön yleisestä samanlaisuudesta.

Kristillisen kirkon piirissä pidettiin tätä kirjettä alusta pitäen aitona apostoli Pietarin kirjeenä ja kanoonisena, jumalallisen arvovallan ja ohjeellisuuden omaavana. Sen tarkoitus oli rohkaista ja vahvistaa Vähän Aasian kristittyjä kestävyyteen uskossa ja kristillisessä vaelluksessa sen ajan maailman keskellä. Sen sanoma on yhtä tarpeellinen nykyäänkin.

Pietarin toinen kirje

Liberaalis-kriittisten teologien taholta on väitetty, että Pietarin toinen kirje olisi hänen nimissään vuosikymmeniä tämän apostolin kuoleman jälkeen laadittu valeotsikkoinen kirjoitus. Tätä väitettä on perusteltu sen jossakin määrin Pietarin ensimmäisestä kirjeestä poikkeavalla kirjoitustyylillä. Väite on mahdoton seuraavista syistä:

1. Tämän kirjeen alussa on selvä sana, että se on Simeon Pietarin kirje.

2. Kirjoittaja puhuu 1. persoonassa Pietarin henkilökohtaisista kokemuksista: 1:14: Jeesus ennusti hänen äkillisen kuolemansa, ilmeisesti marttyyriuden tietä. 1:16: Hän oli Jeesuksen valtasuuruuden silminnäkijä. 1:17: Hän oli ollut mukana kirkastusvuorella. 3:1: Hän viittasi edelliseen kirjeeseensä. 3:15-16: Hän puhui Paavalista samaan aikaan elävänä "rakkaana veljenä". 3. Jos tällainen kirje olisi ilmaantunut lähes sata vuotta Pietarin kuoleman jälkeen hänen nimissään, se olisi väistämättä paljastunut väärennykseksi. 4. Siinä on selvä apostolisen arvovallan ja totuuden henki, eikä se voi olla valeotsikkoisena laadittu.

5. Apostolien puhe toisistaan "rakkaina veljinä" oli ominaista apostoliselle ajalle (Ap.t.21:20. Ef.6:21. Kol.4:7. Filem.16). 90-luvulta alkaen puhuttiin toisin: "autuas... apostoli Paavali" (Klemens Roomalainen, Kor.47:1). "Autuas ja kunnianarvoisa Paavali" (Polykarpus, Fil.3:2).

Pietarin marttyyrikuolema tapahtui muutamia vuosia tämän kirjeen laatimisen jälkeen. Rooman tuhoisa palo alkoi 19.7. v. 64. Kun huhua keisari Nerosta sen sytyttämisen määrääjänä ei saatu loppumaan, tämä ryhtyi syyttämään kristittyjä sen sytyttämisestä. Keväällä v. 65 Roomassa alkoi julma kristittyjen vaino. Se jatkui, kunnes senaatti 5.6. v. 68 erotti Neron. Seuraavana päivänä hän teki itsemurhan. Pietari ja Paavali kärsivät tässä vainossa marttyyrikuoleman. Eusebiuksen kirkkohistorian (v. 324, II,25.) mukaan "Paavali mestattiin Roomassa, ja...Pietari...ristiinnaulittiin". Hieronymos (De scripto eccl.1.) kertoo, että Pietari "ristiinnaulittiin pää alaspäin, kun hän selitti, että hän ei ollut arvollinen ristiinnaulittavaksi samalla tavalla kuin Herra" Jeesus. Augustinus sanoo Paavalin kuolleen marttyyrina n. vuosi Pietarin kuoleman jälkeen. Hieronymoksen mukaan Paavali kuoli marttyyrina Neron 14. hallitusvuotena eli keväällä v. 68. Pietarin kuolema tapahtui täten v. 67.

Pietarin toisen kirjeen jossakin määrin 1Piet:sta eroava kirjoitustyyli johtunee kahdesta syystä:

1. Hänellä oli eri kirjuri kuin ensimmäistä kirjettään laatiessaan.

2. Tämän kirjeen aihe oli toinen kuin edellisen kirjeen: Siinä apostoli halusi rohkaista Vähän Aasian kristittyjä kestämään maailman vihaa, parjauksia jms. Toisessa kirjeessään hän varoitti heitä turmiollisista harhaopeista ja niiden seuraajien holtittomasta siveettömyydestä.

3. Sen juhlavan vakava sävy johtunee aavistuksesta, että marttyyrikuolema oli lähellä. Pietari laati sen kuin "testamentikseen" Kristuksen seuraajille.

Johanneksen ensimmäinen kirje

Johanneksen kolmessa kirjeessä ei mainita niiden kirjoittajaa. Niitä on varhaisista ajoista asti pidetty apostoli Johanneksen, Sebedeuksen pojan, laatimina. Tähän on ollut kaksi syytä:

1. Efesossa ja sen alueen seurakunnissa oli perimätieto, että ne olivat hänen siellä kirjoittamiaan. Apostoli Johannes oli asunut niillä seuduilla elämänsä viimeiset kolme vuosikymmentä. 2. Niiden kirjoitustyyli ja ajatukset ovat siinä määrin Johanneksen evankeliumia muistuttavia, että jokainen lukija tuntee niiden olevan saman miehen käsialaa. Siksi niihin on varhain liitetty ne otsikot, joilla ne edelleen tunnetaan. Apostoli Johanneksesta, ks. hänen evankeliuminsa johdantoa.

1Joh. on sydämellisen kristillisen rakkauden sanelema "paimenkirje". Se kutsuu kristittyjä kokosydämiseen elämään valossa eli Jumalan yhteydessä Kristuksen kautta, keskinäisessä rakkaudessa ja kuuliaisuudessa Jumalan ilmoitussanan totuudelle. Se oli alunperin tarkoitettu Aasian maakunnan seurakunnille, ja sitten kristityille yleensä. Tämän johdosta siinä ei mainita minkään paikkakunnan seurakuntaa eikä ketään henkilöä.

Tämän alueen seurakuntien vaaroina ja häiritsijöinä olivat "antikristuksiksi" nimitetyt harhaopettajat, jotka kielsivät Jumalan Pojan ihmiseksitulon, inkarnaation, sen, että Hän oli syntynyt ihmiseksi ja syntisten Vapahtajaksi. He näyttävät kieltäneen myös Jumalan ja Kristuksen opetusten ja käskyjen arvovallan ja velvoittavuuden kristittyjen elämässä. He olivat antinomisteja, jotka tavalla tai toisella tekivät syntejä luvallisiksi. Heitä vastaan Johannes tähdensi rakkaudesta Kristukseen tapahtuvaa kuuliaisuutta Jumalan sanan opetuksille ja käskyille.

Efesossa asui samoihin aikoihin juutalainen Kerinthos-niminen gnostilainen harhaopettaja, joka väitti Mooseksen lain ja ympärileikkauksen olevan voimassa kristityillekin. Jeesusta hän piti Joosefin ja Marian poikana, jonka taivaallinen Kristus kasteessa otti asunnokseen, mutta poistui hänestä ennen hänen kärsimystään ja kuolemaansa.

Johanneksen 1.ja 2. kirjeen viittaukset antikristillisiin harhaopettajiin näyttävät sopivan Kerinthokseen, jonka vaikutus ulottui laajemmallekin Vähään Aasiaan. 1Joh:n puhe lopullisesta antikristuksesta tarkoittaa samaa lopunajan luopiokirkollista johtajaa kuin 2Tess:n laittomuuden ihminen sekä Ilm:n 13,16,17 ja 19 lukujen väärä profeetta eli karitsansarvinen peto.

1Joh. on luultavasti kirjoitettu Efesossa 80-luvulla 15-20 vuotta ennen tämän apostolin kuolemaa, joka tapahtui vuoden 100 vaiheilla Trajanuksen (98-117) ollessa keisarina.

Johanneksen toinen kirje

Tämän kirjeen laatija sanoi olevansa (se tunnettu, määräävä artikkeli) vanhin (ho presbyteros). Hänen ei tarvinnut mainita nimeään, koska sillä alueella ei ollut ketään muuta, jota hän olisi voinut tarkoittaa. Ajatusten ja tyylin puolesta tämä kirje muistuttaa siinä määrin Johanneksen evankeliumia ja ensimmäistä kirjettä, että niiden kirjoittaja on selvästi sama mies, apostoli Johannes.

Tämä kirje on osoitettu "valitulle rouvalle" (eklektee kyyria) ja hänen lapsilleen. Monet pitävät tätä paikallisen seurakunnan ja sen jäsenten kuvaannollisena nimenä. Kirjeen sanoma pysyy samana, vaikka se olisi osoitettu jollekin uskovalle rouvalle ja hänen lapsilleen. Se on luultavasti kirjoitettu joko 80-luvulla tai 90-luvun alkuvuosina Efesosta.

Johanneksen kolmas kirje

Tämänkin kirjeen lähettäjä käyttää itsestään nimitystä ho presbyteros (se tunnettu) vanhin, ollen sama kuin 1. ja 2. Joh:n kirjoittaja. Kirje on osoitettu "rakkaalle Gaiukselle". Kuka hän oli, emme tiedä. Sen nimisiä miehiä mainitaan UT:ssa useita. Tämä kirje käsittelee tilannetta, jossa seurakunnan johtaja tahtoi "herrana hallita" (1Piet.5:3) hoitoonsa uskottua laumaa ja kieltäytyi ottamasta vastaan apostolinkaan lähettämiä saarnaajia. Kirjoittaja painottaa, että kristityt, ennen muuta seurakuntien kaitsijat, ovat velvollisia ottamaan vastaan ja auttamaan matkustavia evankeliumin julistajia, jotka tekevät työtään uskollisina Raamatun sanalle. Siten Jumalan totuutta autetaan eteenpäin.

Juudaan kirje

Juudas, tämän kirjeen laatija, oli vanhan kirkon perimätiedon mukaan Jaakobin kirjeen laatijan veli, yksi Jeesuksen velipuolista (Matt.13:55. Mark.6:3). Syynä siihen, että kumpikaan ei kirjeessään maininnut sukulaisuuttaan Jeesuksen kanssa, oli vaatimattomuuden ohella tietoisuus siitä, että Jumalan edessä tämä sukulaisuus ei merkinnyt mitään oleellista.

Sanomalla itseään Kristuksen palvelijaksi Juudas osoitti, että hän ei ollut apostoli. Samaan viittasi se, että hän sanoi olevansa Jaakobin veli. Apostoleihin kuului näet edelleen Juudas Jaakobin poika (=Lebbeus, Taddeus). Sama käy ilmi hänen maininnastaan: "...sanat, mitkä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen apostolit ovat ennalta puhuneet" (17). Hänen ei tarvinnut tarkemmin selittää, kenen Jaakobin veli hän oli, sillä kristittyjen joukossa, ennen muuta Jerusalemissa ja Palestiinassa, oli vain yksi tunnettu Jaakob, Jeesuksen velipuoli ja Jerusalemin seurakunnan johtava vanhin, "Jaakob vanhurskas". Hänen marttyyrikuolemansa jälkeen (v. 62) Jerusalemin seurakunnan johtajana oli (Eusebiuksen mukaan, Kirkkohistoria,III,32) hänen serkkunsa Simeon (Symeon), joka v. 107 kärsi marttyyrikuoleman 120-vuotiaana. Jos joku muu olisi sinä kautena (kuten jotkut liberaalit ovat väittäneet) laatinut tämän kirjeen Juudaan, Jeesuksen velipuolen ja Simeonin serkun, nimissä, sillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta tulla tunnustetuksi aidoksi ja päästä UT:n kaanoniin.

Juudas lainaa VT:n Raamattuun kuulumattomia kirjoja Mooseksen taivaaseenastuminen (9) ja Hanokin kirja (14-15). Näin tehdessään hän tietenkin nimenomaisesti tunnusti oikeiksi vain lainaamansa kohdat. 2Piet. ja Juud. sisältävät joitakin yhtäläisiä ajatuksia, mutta suoranaisia lainauksia ei ole. Kumpikin vastustaa samoja harhaoppeja ja samantapaista holtitonta syntielämää. Erään olettamuksen mukaan Juudas olisi laatinut kirjeensä ensin ja antanut sen Pietarille, toimien sitten tämän kirjurina hänen toisen kirjeensä laatimisessa. Hän olisi liittänyt siihen Pietarin ohjeiden mukaan joitakin oman kirjeensä ajatuksia, koska niissä Vähän Aasian seurakunnissa, joille tämä apostoli kirjoitti, oli samanlaisia harhaopettajia. Toinen mahdollisuus on tietenkin se, että Juudas olisi ottanut kirjeeseensä joitakin 2Piet:n ajatuksia, koska niissä seurakunnissa, joille hän kirjoitti, oli samantapaisia harhaoppisuuden ja siveettömyyden muotoja.

Johanneksen ilmestys

Tämän kirjan laatija sanoo olevansa Johannes, Kristuksen palvelija. Hän sai siinä kerrotut ilmestykset Jumalalta enkelin välityksellä. Vanhan kirkon varhaisajoista asti sitä on pidetty apostoli Johanneksen, Sebedeuksen pojan, laatimana. Näin kertoi tämän apostolin kuoleman aikoihin Palestiinan Sikemissä syntynyt ja kasvanut Justinus Marttyyri (Dialogus cum Tryphone, 81:4). Tämä apostoli oli ainoa sen ajan tunnettu Johannes, joka saattoi laatia tämän apostolisen arvovallan omaavan kirjan.

Johanneksen evankeliumin, kirjeiden ja Ilmestyksen kirjoitustyylien yhtäläisyys osoittaa niiden olevan saman tekijän tuotteita. Niiden eroavaisuudet johtuvat niiden käsittelemien asiain erilaisuuksista. Kysymyksissä Kristuksesta, hänen lunastustyöstään, pelastuksen tiestä, uskovien kilvoituksesta jms. näiden kirjojen sanoma on sama.

Rooman keisari Domitianuksen (81-96) hallituksen loppupuolella Johannes oli karkotettuna Patmos-nimiselle saarelle "Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden" (1:9). Patmos on karu kalliosaari Vähän-Aasian rannikon eteläosan ulkopuolella Miletosta länteen. Domitianuksen vaino kohdistui pääasiassa Rooman ylhäisöön ja poliittisesti epäiltyihin, vain vähässä määrin ja lyhyen ajan kristittyihin. Kun Domitianus oli murhattu v. 96, ja Nerva tullut keisariksi (v. 96-98), Johannes pääsi palaamaan Efesoon. Hän kuoli keisari Trajanuksen (v. 98-117) aikana v. 100 vaiheilla.

Ilmestyskirjan profetiat liittyvät läheisesti toisaalta VT:iin, etenkin Danielin kirjaan, ja toisaalta Jeesuksen lopunaikoja koskeviin ilmoituspuheisiin. Myös Paavalin joissakin kirjeissä olevien lopunaikoja ja Kristuksen tuloa koskevien profetiain kanssa niillä on yhtymäkohtia (Matt.24, Mark.13, Luuk. 21, 1Tess.4, 2Tess.2, 2Tim.3 ym.). Jumalan ilmoitus Raamatussa on yhtenäinen kokonaisuus, jossa myöhemmät osat rakentuvat aikaisemmille.

Luvusta 4 alkaen Ilmestyskirjan profetiat käsittelevät enimmäkseen seurakuntakauden loppuvaihetta ja sen jälkeisiä tapahtumia. Sen näyissä ja sanomissa kuvataan pääasiassa Jumalan ja Saatanan valtakuntien välistä taistelua ja edellisen lopullista voittoa. Niiden välisessä kamppailussa ovat maan päällä vastakkain erityisesti toisaalta Karitsa ja morsian (to arnion kai hee nymfee), Kristus ja hänen seurakuntansa, ja toisaalta peto ja portto (to theerion kai hee pornee), jumalaton vainoava poliittinen suurvalta ja luopiokirkollisuus/kirkko. Tämän lopullisena johtajana on oleva karitsansarvinen peto (13:11) eli Antikristus (1Joh.4:3. 2Joh.7.).

Ilmestyskirja on Raamatun tärkeimpiä kirjoja. Me ymmärrämme nykyisen lopunajan tapahtumia oikein vain Raamatun näitä aikoja koskevien profetioiden valossa. Ne ovat ilmeisen selvästi käymässä toteen ja ovat osaksi jo käyneet. Tämä on Ilmestyskirjan eskatologinen eli lopunajallinen tulkinta. Sen muista tulkinnoista tärkeimmät ovat seuraavat:

Preteristisen eli aikahistoriallisen tulkinnan mukaan Ilm. käsittelee suurimmaksi osaksi apostoli Johanneksen ajan tapahtumia, pääasiassa ristiriitoja kristillisen kirkon ja Rooman pakanallisen valtiovallan välillä. - Siinä on varsin vähän näitä ristiriitoja koskevaa.

Historiallis-profeetallisen tulkinnan mukaan Ilm. kuvaa kristikunnan historiaa sen alkuvaiheista Kristuksen toiseen tulemiseen ja sen jälkeisiin tapahtumiin.- Sen profetiat sopivat kirkon historiaan vain jossakin yksityiskohdassa.

Hengellis-vertauskuvallisen tulkinnan mukaan Ilm:n näyt ovat uskonnollisten totuuksien ja kokemusten vertauskuvallisia esityksiä. Tässä kirjassa on sellaisiakin, mutta suurin osa siitä on selvästi ennustuksia lopunajan tapahtumista.

Idealistinen tulkinta selittää Ilm:n profetioja Jumalan ja Saatanan valtakuntien välisen jatkuvan taistelun suurten periaatteiden ja tunnusomaisten ristiriitojen esitykseksi tarkoittamatta mitään varsinaisia tapauksia. Tämä tulkinta on ristiriidassa Ilmestyskirjan alussa olevien sanojen kanssa, joiden mukaan se esittää, "mitä pian on tapahtuva." Sanan "pian" suhteen on muistettava 2Piet.3:8:n sanat: "Yksi päivä on Herran edessä kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä."